Novelleja?

Täällä voit esim kysyä oikeinkirjoituksesta, mainostaa tarinaasi tai jopa julkaista tarinasi ;)
Vastaa Viestiin
Avatar
tiirikka
Torture Specialist
Torture Specialist
Viestit: 720
Liittynyt: Ti Syys 21, 2004 08:32
Paikkakunta: Turku (lakatkaa hihittämästä!)
Viesti:

Viesti Kirjoittaja tiirikka »

Onko teillä novelleja jossain pölyttymässä? Tänne vaan, tahdon lukea! :P

Tää on kyl mun sivuilla, mut näytän sen et muutkin uskaltaa.... (topicin novelleja saa myös arvostella). Pidän tästä itse, sillä Dervon eli pitkään päässäni, mut tää on eka kerta kun se tulee "lihaksi". :P ooh.... täs se on:

Murhaajien peliä - Epätavallista elämää

Dervon tunsi itsensä oudon virkeäksi. Se oli erikoista lähinnä siksi, että hän ei ollut nukkunut melkein viikkoon. Nyt olisi kumminkin aikaa levätä. Homma oli hoidettu ja laiva oli matkalla Lerondiaan.

Poliitikkojen murhaaminen oli rasittavaa - niistä lähti liikkeelle aina suurehko kohu, mikä ei ollut erityisemmin Dervonin mieleen. Hän piti enemmän hiljaisuudesta, mikä yleensä seurasi kauppiaan, tavallisen pulliaisen tai varkaiden kuolonkorinan ja viimeisen henkäyksen jälkeen. Onneksi tällä kaverilla oli ollut erikoisen väriset silmät. Se oli hyvä vaivan palkka.

Palkkamurhaaja tunsi väristyksen selkäpiissään. Neljätoista vuotta ja yhä sama väristys. Vanha Vodred eli yhä - ainakin osittain - hänen nahassaan. Hupaisaa. Aina hän ajatteli pääsevänsä eroon entisestä minästään, niin aina se kävi kääntymässä.

Karakonin Vodred oli ollut lääkäri, joka tuomittiin erinäisistä syistä kuolemaan roviolla. Myrkkyjen tutkimista ei katsottu hyvällä silmällä, eikä kuolleiden ruumiiden aukomista. Kuollut potilas oli viimeinen pisara. Pahinta oli se, että potilas kuoli leikkauspöydällä. Eikä leikkauksella ja murhalla ole loppuen lopuksi ollut paikallisista paljoakaan eroa. Kummassakin suolet vedetään ulos vatsasta.

Niinpä, Kevään 46:s vuonna 16314 Twigsin syntymän jälkeen, Vodred heitettiin roviolle. Hänen oletettiin palaneen poroksi, mutta ihmeen kautta hän oli onnistunut kierähtämään pois roviolta ja sammuttamaan itsensä. Monta vuotta hän oli pakoillut muita ihmisiä saadakseen itsensä edes jonkinlaiseen kuntoon ja kun hän palasi ihmisten pariin, hänet alettiin tuntea nimillä Kuoleman Lähetti, Surman Kallo, Silmä, Runoileva Kuolema ja virallisesti demonista johdetulla nimellä Dervon.

Dervonin ruumista ei voinut kuvata sanoin. Kammottava, hirvittävä, epäesteettinen, puistattava, iljettävä, irvokas ja muut vastaavat sanonnat olivat aivan liian lieviä kuvaamaan hänen olomuotoaan. Iho oli arvilla, jotka peittivät koko ruumiin. Hiukset olivat pari haituvaa siellä täällä päätä, eikä kulmakarvoja tai ripsiä ollut lainkaan. Silmät olivat yhä hieman arat kirkkaalle valolle. Ihme oli, että hän oli lähes tulkoon ehjä parin varpaan puuttumista lukuun ottamatta. Pohkeet olivat tosin palaneet melkein karrelleen, mutta jotenkin ne kestivät. Hän oli ollut onnekas.

Ironista. Ensin hän oli pelastanut ihmisiä: nyt hän tappoi heitä vain siksi, että joku maksoi siitä. Mutta mikäs siinä? Oli sekin yksi tapa saada ruokaa pöytään.

Dervon kantoi yllään munkin kaapua ja piti päässään huppua, jottei hänen ulkonäkönsä saisi aikaan yleistä kiljumiskatastrofia. Hänellä oli sen verran kamala naama, että sitä kannattanut kaikille esitellä. "Ja Jumalten käsiin kohtaloin annan, jok' kauhein lienee", hän siteerasi itsekseen, "mut pelkää ma en kuolemaa, veljeäin, jok' mut viel pelastaa." Hän hymähti. Sterikiä.

Viimeinen vilkaisu merelle ja murhaaja siirtyi kannen alle ottamaan kaipaamansa nokoset.

Laiva saapui Narakin satamaan muutamia päiviä myöhemmin. Nummea silmän kantamattomiin. Se oli Lerondia. Iso nummi, maailman suurimman järven kärki, yksi joki, pari hassua vuorta ja niiden takana hiukan aavikkoa. Siinä se oikeastaan oli. Muuta huomioitavaa ei ollut niiden lisäksi ollenkaan, paitsi ehkä pitkä kaistale merenrantaa.

Dervon oli kiitollinen tuntiessaan taas kiinteätä maata jalkojensa alla. Lerondialaisten huvittava murre täytti ilman. Lerondialaiset olivat yksinään hiljaisia ja syrjäänvetäytyviä, mutta porukassa kova-äänisimpiä ihmisiä mitä maailmasta löytyy. Heidän asumuksensa olivat lähinnä savesta ja oljista, sillä puuta ei todellakaan ollut.

"Ostoke miult hepone! Suatte hiano kaakin!" Kuului huuto jostain päin. "Kaapuengi parhoot tomootit saapö tiält!" "Miul o täs koru jok' saopi Veggpo keösarinonki katöelliseks!"

Dervon pudisti päätään. Välillä häntä mietitytti puhuiko nämä ihmiset angriaa ollenkaan. Käsittämätöntä tekstiä.

Hän kulki pitkin katua kohti kaupungin keskustaa. Ahnolin temppeli oli siellä ja koska hänen valehahmonsa oli munkki, oli selvää, että hänen olisi mentävä siihen suuntaan. Hän menisi temppeliin, hylkäsi kaavun ja livahtaisi ulos ennen kuin kukaan ehtisi huomata mitään. Ellei...

Murhaaja hymyili. Miksei hän sitä aikaisemmin keksinyt? Nyt olisi vain keksittävä syy pysähtyä...

Idea oli yksinkertainen. Dervon oli kompastuvinaan. Joku läheinen ohikulkija auttoi hänet pystyyn. "Ahnolin siunausta poikaseni", Dervon sanoi auttajalleen. "Voi kun hän siunaisi sandaalinikin!"

Auttaja naurahti. "Eipö tua mittöö."

Dervon siirtyi kujalle muka varmistamaan sandaalin nauhojaan. Hän kiitti onneaan, että vastaantulija oli vaivautunut auttamaan ja kopannut kiinni ennen kuin hän todella kaatui - hänen polvensa eivät nimittäin olleet niin hyvässä kunnossa, että niitä olisi kannattanut teloa. Kadun mukulakivet olisivat vetäneet hänen polvensa auki.

Dervon hymyili rumaa hymyään nähdessään tuoreet painaumat maassa - kujaa ei ollut kivetetty ja sitä peitti hiekka. Onneksi hän ei ollut ehtinyt kävellä ohi. Se vanha lurjus oli mitä ilmeisemmin paikalla. Mikä tuuri.

Hän ei voinut kuin ihailla ystävänsä kekseliäisyyttä. Leveä puulaatta oli sivelty ensin erelialaisten keksimällä liimalla ja peitetty sitten hiekalla, jonka jälkeen sen oli annettu kuivua. Jotta laatta ei näkyisi, se oli ikään kuin upotettu maahan. Hiekka valui täyttämään ne muutamat saumakohdat. Upeaa työtä, niin kuin tämän kaverin työt yleensäkin.

Dervon otti tikarinsa niin nopeasti esille, että oli suoranainen ihme, että hänen varjonsa pysyi tahdissa mukana. Hän upotti tikarinsa laatan saumakohtaan ja työnsi sitä alaspäin niin, että laatta nousi. Tarkastettuaan, että ketään ei näkisi, hän laskeutui alas luukusta ja sulki sen perässään.

Hän tuli pimeään koppiin ja alkoi hapuilla ovenkahvaa. Samalla hänelle tuli tilaisuus kaivaa laukkunsa kaavun alta. Kahva löytyi ja Dervon työnsi sen äänettömästi auki.

Oven takana oli suuri kokoinen huone, jonka katon rajassa oli muutamia todella likaisia ikkunoita, jotka olivat suunnilleen maan tasalla. Seinillä oli muutama seinävaate, joitain tauluja ja yhden seinistä peitti kokonaan lohikäärmeiden hammas-, kynsi-, suomu-, häntäpiikkikokoelma. Huoneessa oli hylly, joka oli kaatumaisillaan, ja siinä oli muutamia kirjoja ja taide-esineitä. Lohikäärmeseinällä oli pöytä, jonka täytti talttojen, lasinpalasten, pinsettejen, erilaisten metallien, puolivalmiiden väärennöskolikoiden, papereiden ja muiden työkalujen ja omituisuuksien sekainen paljous.

Jakkaralla pöydän edessä istui töihinsä syventyneenä pitkänenäinen, kalju miekkonen, jolla oli lerondialaisille tyypilliset sopivan väljät vaatteet. Vaatteet olivat kumminkin hieman pienennetyt, sillä lerondialaisetkin ovat angreja, niin kuin Dervonkin - ja angrit ovat aina parin metrin mittaisia. Vaikka se ei ulospäin näkynytkään, tässä kaverissa oli veggpon verta, eivätkä veggpot mitään metri-heikkejä ole.

Dervon virnisti ilkeästi. Häntä alkoi aina kihelmöidä tällaisten tilaisuuksien tullen. Hän sulki hiljaa oven ja rauhallisesti, vaiti kuin vaaniva peto, hän siirtyi lähemmäs puolveggpoa, joka oli juuri sopivasti selin häneen. Ilkeän näköinen veitsi ilmestyi Dervonin käteen kaavun hihasta. Hän oli enää jalan etäisyydellä ja saattoi nähdä, kuinka puolveggpo päällysti lyijykolikkoa lehtikullalla.

Hetki vain, Dervon ajatteli, vielä hetki vain... Kaveri laski kolikon käsistään ja raapi päätään... Nyt!

Dervon tarttui nopeasti miehen kurkusta ja piti veistä suoraan tämän silmien edessä. Tämä kiljaisi. Dervon hymähti ja päästi poloisen irti, tönäisi vielä sen verran, että tämä törmäsi pöytäänsä. "Niin kuin eräs kirjoitti: 'varovaisuus palkitaan, mut varomattomuus on kirous, joka on tuhoava ihmiskunnan'. Ottaisit oppia siitä Olton."

Oltonin kaljulle päälaelle oli noussut hikeä, mikä oli selvä osoitus siitä, ettei hänen hermonsa olleet yhtä hyvässä kunnossa kuin tavallisesti. Hänen naamalleen oli kumminkin noussut se tuttu ärsyttävä virne, mikä oli kaljun, pitkän nenän sekä puhetavan lisäksi niitä hänen selviä tunnusmerkkejään. "Ajattelit pelästyttää minut kuoliaaksi wai? Olisit ilmoittanut etukäteen niin olisin woinut walmistella oikein hienon näytöksen sinua warten. Äskeinen oli Sterikiä, eikö waan?"

Dervon virnisti. "Jep. Ja olet paljon mukavampaa katseltavaa, kun et tiedä, mikä sinuun iskee."

"Älä waan tee tuota samaa Galinolle, hänen hermonsa ovat kireänä." Olton siirsi yhtä talttaa sekasotkuisen pöydän päällä erään paperikasan päälle. "Noin. Nyt se on paikallaan. Mikäs sinut tänne toi?"

"Erdnosus on pois kuvioista lopullisesti", murhaaja sanoi kuin se olisi selittänyt kaiken - niinhän se oikeastaan tekikin. Dervon nappasi pöydän takaa jakkaran ja istuutui. "No, 'vaik tiedän sen epäkohteliasta olevan, ma kysyn teiltä arvon Valtias, oman kysymyksenne tuon, jonka meille alemmille esitit.'"

Olton kurtisti kulmiaan. "Tuo ei kuulostanut Sterkiltä."

"Ei se ollutkaan. Tuo oli Wictornoa. 'Murhenäytelmästä Drainissa', jos tarkkoja ollaan. Näytelmä, jolla on kurja loppu - erittäin viihdyttävä."

"Jotain sellaista olisi pitänyt kai sinulta odottaakin."

Dervon oli taas kerran syventynyt tutkimaan kasvoja, tällä kertaa Oltonin kasvoja. Hän osasi lukea ihmisten ajatuksia oikein etevästi - oli ollut pakko oppia. Oltonin naamalta näkyi sellaisia tyypillisiä piirteitä, kuten se tietty rentous kun oli tekemissä ystävän kanssa, tietty illotus mikä syntyi aina jokaisen kasvoille kun he olivat vastatusten Dervonin kanssa, tietynlainen halu ärsyttää vain huvin vuoksi ja tietty varautuminen jokaista hyökkäystä varten. Sen lisäksi vielä merkkejä huolista ja liian vähästä nukkumisesta. Se oli epätavallista.

"Minulle annettiin hiukan ylitöitä", Olton selvitti. Hän virnisti. "Selen pitää minua ilmeisesti kaikkein luotettawimpana ihmisenä likaisissa hommissa. Pitäisi kai pitää tätä kunnianosoituksena."

Dervon hymähti. Hän tunsi Oltonin sen verran hyvin, että tiesi tämän vinoilevan vain huvittaakseen häntä - se oli yksi puolveggpon kummallisista tavoista. "Mitä nyt taas on tapahtunut?"

Olton kohautti olkiaan. "Paljon kaikenlaista. Selen tekee sopimusta Lenderin kanssa ja minä toimin wälikätenä. Heistä kumpikaan ei aio alentua tulemaan toisen luokse, joten heidän on järkättäwä tapaaminen Vergoon. Gorlak juoniin jotain ja Galino on hänen perässään. Minä taas raportoin Selenille wälikätenä kaiken merkittäwän. Shrak oli taas hankkinut itsensä putkaan Kolkaosissa ja wähän aikaa Elagonin murhan jälkeen hän häipyi, eikä ole wielä tullut ilmoittautumaan. Se ei tietenkään ole mitenkään uutta, hän kun katoilee koko ajan. Porukkaa on etsimässä häntä ja kuten warmaan arwelitkin, minä saan jälleen kerran toimia wälikätenä ja ilmoittaa, koska hänestä alkaa taas kuulua jotain."

"Ja sitten ikäwämpään juttuun." Olton näytti synkistyvän. "Kelakion on wainaa, Fladik on wainaa ja wielä Pordakokkin on wainaa. Kuoliwat wähän aikaa sitten saman naisen weitseen. He tutkiwat sitä Begrosin juttua." Hän hymyili surullisesti. "Sinähän tiedät sen jutun, eikö? Mustaleskellä on todella jotain tekeillä."

Dervon synkistyi myös. Mustaleski. Karmiva nainen. Murhaajista pahin. Maailman ihmisistä lyhyt pinnaisin ja pitkä vihaisin. "Hän on täällä?"

"Walitettawasti", Olton huokaisi. "Alan jo wähitellen pelätä henkiriepuni puolesta. Minä ja Kuoleman Laakso emme kowin paljon miellytä toisiamme, ymmärräthän."

Dervon hymähti. "No, jos sinulle passaa, jään tänne joksikin aikaa."

"Kaikin mokomin", Olton pärskähti. "Tee olosi kotoisaksi."

Dervon hymähti ja asettui makuulleen heinäkasaan huoneen nurkassa ja alkoi tyhjennellä laukkuaan. Esiin tuli joukko koukkuja, veitsiä ja joitain Angrian kulttuurin helmiä: Erilaisia runoja ja näytelmiä, sekä luu-tongit, joista ei kannata enempää puhua. Viimeisenä tuli Dervonin kuluneet vaatteet ja hänen kokoelmansa, joka koostui purkkeihin kootuista silmistä, ihmisaivon neljänneksestä, kuolleista liskoista ja sammakoista ja muusta sen sellaisesta, mikä saa vatsan kääntymään nurin.

Olton värähti. "Onko sinun pakko?"

"Tottakai", Dervon mutisi ja katseli tyytyväisenä liemessä lilluvia silmämunia. Hän avasi yhden purkin ja poimi päällimmäisen silmämunan käteensä. "Siis; 'näin minä sinulle sanoin Boreclyx, sinä likainen konna, et jos palaat silmäs päästäs revin ja riivatun henkes vien ja sen silmään suljen. Ja silmää, jok’ kädessäin on, on sinun silmäsi ja sen sisällä on riivattu sielus. Ja eläimäin loppuun tuun sitä kantamaan, sinua piinaamaan, en sieluas päästä kuolemaan!' Tämä oli sen Erdnosus paskiaisen silmä. Harvinainen ruskean sävy." Dervon hymyili lempeästi katsoessaan silmää. "Mies paskiainen mutta perin viehättävät silmät. Ja nyt toinen niistä on minun. Ja vastalahjaksi hän sain tyhjään silmäkuoppaan tinakalloni, merkin siitä, kuka hänet Kuoleman Laaksoon saattoi. Suloista. Nyt meille kummallakin on jotain toisen omaa, ikään kuin yhdistävä tekijä."

Murhaaja huokaisi ja pudotti silmän muiden joukkoon. Hän huomasi, kuinka Olton kamppaili pitääkseen viimeisimmän aterian sisässään. "Turha tapella noin. Se vaan pahentaa asiaa. Joisit jotain. Se helpottaa."

Olton teki työtä käskettyä ja poimi nassakan jostain pöytänsä sotkujen alta.

"Voisin auttaa sinua Mustalesken kanssa", Dervon ehdotti kun Oltonin vatsa oli rauhoittunut.

"Woisitko?" puolveggpo kysyi helpottuneena. "Voisin", Dervon myönsi. "Onko sinulla käsitystä hänen olinpaikastaan?"

"Ei, walitettawasti."

"Entä onko sinulla kaupungin karttaa ja onko tiedossasi paikat, missä sitä naista on viimeksi näkynyt?"

"Tottakai," Olton tuhahti loukkaantuneena, "eikö se ole itsestään selwyys? Olen itse asiassa merkinnyt kaikki paikat yhteen karttaan. Se on täällä jossain pöydällä. Hetki, etsin sen..."

Olton tuijotti hetken pöytäänsä. "Kartat owat tuossa, tuossa, tuossa, tuossa, tuossa, tuossa ja tuossa pinkassa..." Hän mutisi itsekseen. "Kaikki tuon taltan tällä puolella owat tämän wuotisia juttuja, joten se on tuossa, tuossa, tuossa tai tuossa.... Tämän kaupungin kartat löytywät niistä pinkoista missä on noita keskeneräisiä lyijylantteja, joten jäljellä on vain tuo, tuo ja tuo... Mustaleski, kymmenen kirjainta, alkaa m:llä... tuossa on kymmenen kolikkoa joten se alkaa siitä. Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista..."

Olton jatkoi runoa hiljaa päässään ja hän sormensa liikkui paperipinkalta toiselle. Lopulta se pysähtyi yhden pinkan päälle. "Tuossa. Katsotaanpa... Ei, ei, ei, ei... Siinä!" Olton ojensi pergamentin palasen voitonriemuisena Dervonille.

"Mikset voi arkistoida papereitasi normaalisti?" Dervon ähkäisi. "Hoituisi paljon nopeammin."

Olton kohautti olkiaan. "Jos tekisin niin, kuka tahansa löytäisi haluamansa. Mutta kun teen näin, säästyn ikäwiltä yllätyksiltä."

Dervonin oli pakko myöntää, että Oltonin puheissa oli vinha perä. Hän siirtyi tutkimaan karttaa. Se oli selvästi Oltonin itsensä piirtämä. Talot olivat oikeassa suhteessa ja perspektiivissä piirretyt ja siellä täällä oli joitain ylimääräisiä monimutkaisia hörhellyksiä, joiden katsomisesta sai pelkästään päänsärkyä.

Olton oli selvästi hieman irrotellut. Kuten hän oli sanonut, paikat, missä Mustaleski oli käynyt, oli merkitty karttaan, mutta ei sillä tavoin kuin joku tavallinen pulliainen olisi tehnyt. Siellä täällä näkyi upeasti piirrettyjä hämähäkkejä ja niiden jokaisen vieressä oli päivämäärä. Mikäli Mustaleski oli liikkunut jossain, oli hämähäkin perään oli piirretty pikkiriikkiset hämähäkin jalan jäljet. "Sinä teet turhasta töhertelystä taidetta", Dervon murahti ystävälleen.

Olton kohautti olkiaan. "Aika tahtoo wälillä käydä hiukan pitkäksi tai sitten suuri taiteellinen inspiraatio iskee."

"Olen huomannut sen."

"Tiesin, että olet huomannut."

"Tiesin, että tiesit, että olen huomannut."

"Alat kuulostaa Shrakilta."

"Tottakai. Hän on ärsyttävä, joten miksi ei?"

Murhaaja syventyi taas karttaan. "Sirogin temppeli..." hän mutisi. "Siinä se..."

"Mitä sanoit?" Olton kysyi.

"Ei mitään mikä helpottaisi sinun elämääsi kuoma. Mutta jos haluat tietää jotain tähdellistä, niin jos Mustaleski löytää sinut tämän kanssa, hän avaa vatsasi ja vetää sydämesi ulos vielä kuin henki sinussa pihisee. Se on kivuliasta. Se sydämeksi kutsuttu lihas pumppaa hänen käsissään ja se veren paljous on jotain sellaista, jota rajallinen mielesi ei voi käsittää -"

"Lopeta, lopeta, LOPETA!" Olton alkoi muistuttaa valkoista lakanaa. "Ymmärrän wähemmälläkin!"

"Se on sinun onnesi kultaseni", Dervon virnuili. "Saattaapa jopa olla, että pysyt seuraavat kaksi kuukautta elossa."

Yö oli musta. Musta kuin kuivunut veri murhaajan vaatteissa. Musta kuin kuolema. Musta kuin kirouksista suurin.

Dervon oli vaihtanut kaavun tunikaan ja housuihin. Sandaalit hän piti, sillä saappailla oli tapa hiertää pois kaikki nahka hänen jaloistaan - kipu ei oikeastaan paljoa haitannut, mutta tulehtuneella haavalla ei paljoa kävellä. Kaikki vaatekappaleet olivat mustia, jottei veri näkyisi niistä liian hyvin, ja ne olivat parhaimmat varjoissa liikkumiseen.

Oli sopivan vilpoista. Parempaa säätä tuskin voisi odottaa. Ehkäpä jotkut rakastavaiset olisivat aivan hyvin voineet lähteä kuutamokävelylle. Mutta Dervonista olisi ollut vain parempi, jos olisi satanut kaatamalla. Se olisi tuntunut jokseenkin aavemaiselta. Sopivalta tähän tilanteeseen. Mutta ei. Pirkuleen kaunis sää. Onneksi oli sentään mustaa. Hyvin mustaa.

Murhaaja lähestyi hitaasti kaupunginlaitaa ja Sirogin temppeliä. Sirog oli niin kutsuttu 'kuoleman jumala', sillä hänen oppinsa tekivät hyvin suuren numeron kuoleman tarpeellisuudesta. Ei siis ihme, että suurin osa murhaajista ja pessimisteistä seurasivat juuri niitä oppeja.

Temppeli oli suuri rakennus, jonka pihamaalla oli joukko pappeja Sirogin kuvan edessä rukoilemassa jumalaansa. Dervon ei heistä paljoa välittänyt vaan lähti kiipeämään temppelin seiniä peittävää köynnöspaljoutta pitkin rakennuksen katolle - kohti Kuolleiden huonetta ja sen ikkunaa.

Kuolleiden huone oli pimeä sali katonrajassa, jossa ei oleskeltu muulloin kuin silloin, kun jonkun ruumis tuotiin viimeiseen lepoon. Seinustat olivat täynnä kivisiä ruumisarkkuja. Lattialla oli paljolti pölyä. Pölyn keskeltä erottuivat jalanjäljet, joiden jättäjä oli kulkenut kepeästi kuin kissa eräälle ruumisarkuista, jonka kansi oli raollaan.

Dervon hymähti. Hiljaa kuin tuulen henkäys hän suuntasi askeleensa arkulle. Hän mittaili hetken arkkua katseellaan, nosti jalkansa tukevasti kantta vasten ja työnsi. Kivinen kansi putosi kovaäänisesti lattialle. "Nätti ilma kullannuppu, eikö sinustakin?" murhaaja kähisi.

Arkusta nousi nainen mustissa, tiukoissa vaatteissa ja mustassa viitassa, jonka selkämyksessä oli kaksi punaista kolmiota muistuttavaa kuviota. Kaulassa tällä oli hämähäkki riipus ja vyöllään kaksi tikaria, joiden terät olivat valeltu myrkyllä. Mustassa tukassa oli muutamia punaisia raitoja, ja silmät olisivat voineet tehdä helvetistä napajäätikön ja tappamaan kokonaisen legioonan. "Dervon", tämä sähähti.

"Mustaleski", Dervon totesi rauhallisesti.

"Kuoleman Lähetti."

"Kalman tytär."

"Surman Kallo."

"Musta Ruusu."

"Silmä."

"Syöjätär."

"Runoileva Kuolema."

"Kuolon Tuuli."

Mustaleski nosti naamalleen hymyn tapaisen. "Vodred."

Dervon piti saman sävyn. "Dlaasan."

Mustaleski synkkeni. "Mitä sinä haluat?"

"Miksi epäilet minun haluavan jotain söpöliini?" Dervon otti välinpitämättömän ilmeen ja poimi silmäpurkin laukustaan. "Ihastuttavia, eikö olekin? Sanovat silmiä sielun peiliksi. Lieneeköhän noin?"

Mustaleski alkoi muuttua kärsimättömäksi. "Sinä et olisi täällä ellei sinulla olisi jotain sanottavaa. Minä tunnen sinut sen verran hyvin."

"Tunnetko? Enpä oikein usko." Dervon hymyili. "Vain minä itse tunnen itseni, jos siitä lähdetään ja sinun hommasi ärsyttää minua."

"Kas, kas, päästiinhän asiaan!" Mustaleski hymyili maireasti. "Selen ei taida tykätä ruumiista vai? Dervon, oletko sinä potkupallona?"

Dervon ei ollut huomaavinaankaan ivaa naisen äänessä. "En, vaan hoidan tämän omasta vapaasta tahdosta. Sanotaan vain, että olen huolissani parin kaverini henkirievuista."

"Onko sinulla muka jotain, mitä voit kutsua 'kaveriksesi' Dervon? Kuulostaa uskomattomalta. Varsinkin tuolla naamalla."

"Minulla on kerrassaan miellyttävä luonne", Dervon hymähti. "Ja mitä ikinä oletkin tekemässä, suosittelen sen unohtamista. Alan ärtyä, ja niin moni muukin. Ethän sinä missään nimessä haluaisi ärsyttää minua söpöliini, ethän?"

Mustaleski näytti laskelmoivalta, mikä oli vastoin hänen luontoaan. Mustaleski yleensä näytti jättävän pohdinnan ja ryntäävän läpi miten lystäsi. Tosiasiassa, Mustaleski ajatteli aina. Hyvin nopeasti, mutta kumminkin. Siinä taas yksi syy hänen vaarallisuuteensa.

Dervon aiheutti kumminkin tavallista enemmän päänvaivaa. Dervon oli yhtä kieroon kasvanut kuin hänkin, mikä vaikeutti tilannetta ratkaisevasti. "Minulla ei ole mitään Seleniä ja teikäläisiä vastaan - paitsi sitä YHTÄ, mutta hänkin vetäköön toistaiseksi henkeä. Klomonin minä tahdon, muulla ei väliä. Te vaan... olette olleet hieman tiellä. Jos pidätte nokkanne irti minun asioistani, annan teidän olla. Selkis?"

Dervon hymyili. Homma oli nyt vesi selvä. Klomon, tottakai. Siinä vasta paskiainen. Sellaiset rosvopäälliköt kuin Klomon joutavat hirteen. Begros ja Klomon olivat vehkeilleet jo jonkin aikaa, siksi Begros oli nyt vainaan. Aika simppeliä näin tästä kulmasta katsottuna, kun alkoi oikein ajatella.

"Mitä saan vakuudeksi?" Dervon tiesi liikkuvansa vaarallisilla vesillä, mutta hän tiesi myös, ettei hänelle annettu muuta vaihtoehtoa. Tämän naisen kanssa oltiin aina vaarallisilla vesillä. Aina.

"Eikö minun sanani riitä?" Mustaleski kysyi silmät palaen vihaista tulta.

"Älä ota tätä henkilökohtaisesti, söpöliini, mutta en antaisi sanastasi puolta puupenniä. Tarvitsen jotain vakuuttavampaa…" Dervonin katse pysähtyi Mustanlesken tikareihin. Hän varautui samalla seuraavaan mahdolliseen iskuun.

Mustaleski muuttui jälleen laskelmoivaksi. Dervonia ei noin vain huijattu, mikä häntä kovasti ärsytti. Se rumilus halusi vakuudeksi HÄNEN tikarinsa. Kammottavaa. Nöyryyttävää. Tai ehkei ihan, mutta epämiellyttävää kumminkin. "Annan sinulle sanani… ja nimeni."

Dervonin silmät olivat pudota päästä. Kukaan ei tiennyt Mustanlesken nimeä. Jotkut harvat tiesivät, että Mustaleski esiintyi usein Dlaasan –nimellä ollessaan joskus (harvemmin) piilossa, mutta siinä oli kaikki. Dervon oli kyllä tiennyt, ettei Mustaleski luovuttaisi tikariaan, mutta että antaisi sen sijaan nimensä?

Toisaalla, nimen antaminen olisi vähempi nöyryytys. Ja mikäli Mustaleski pitäisi lupauksensa, Dervonin ei tarvitsisi lausua sitä nimeä. Se ei ollut kylläkään varmin mahdollinen varmistus, mutta Mustaleskellä oli vahva kunniantunto, hän todella sanoisi nimensä. Ja sillä, jolla on nimi, saa tietää kaiken siitä nimen kantajasta, siitä menneisyydestä – yksinkertaisesti kaikesta. "Hyvä on söpöliini, anna paukkua, niin minä jätän sinut rauhaan."

"Sadin", Mustaleski totesi happamesti. "Sanoivat lapsena Loukuksi. Mene, omasi saavat pitää nahkansa, mikäli pidät heidät poissa tieltäni."

Leveästi virnistäen Dervon katosi mustaan yöhön. "Ei hätää söpöliini, minuun voit luottaa…"

kiko-EDIT: Voi nolouden huippua... no okei, se ei ollut tämä tuplapostaus, mutta silti -___-'
Kuva
Joo, on se kiko-chanin mulle piirtämä kuva, oikein arvasitte. Tein sigen ja avan siitä itse. Ja olen livisihminen: tiirikka.livejournal.com
Älä klikkaile linkkejä, joista et tiedä mitään.
Avatar
tiirikka
Torture Specialist
Torture Specialist
Viestit: 720
Liittynyt: Ti Syys 21, 2004 08:32
Paikkakunta: Turku (lakatkaa hihittämästä!)
Viesti:

Viesti Kirjoittaja tiirikka »

http://www.livejournal.com/users/haisusukat <- täällä on lisää tota mun juttua...</a> Toivottavasti en jää yksin tuplistelemaan. :unsure:
Viimeksi muokannut tiirikka, Ti Marras 01, 2005 18:24. Yhteensä muokattu 3 kertaa.
Kuva
Joo, on se kiko-chanin mulle piirtämä kuva, oikein arvasitte. Tein sigen ja avan siitä itse. Ja olen livisihminen: tiirikka.livejournal.com
Älä klikkaile linkkejä, joista et tiedä mitään.
Reijiro
Genin
Genin
Viestit: 135
Liittynyt: Ke Loka 26, 2005 10:26
Paikkakunta: Suomussalmi

Viesti Kirjoittaja Reijiro »

Huh huh... :D Oot melko kiitettävän PITKÄN jutun tehnyt... Ite tykkään kans kirjotella kaikkea ja äidinkielen opettajalta on tullut erittäin positiivista palautetta.
Parkour se on parasta. Sojo on kaveri.
Avatar
LittleSamurai
Vasto Lorde
Vasto Lorde
Viestit: 3463
Liittynyt: Ma Elo 09, 2004 12:51
Paikkakunta: Igaalinen Gakure no Sato

Viesti Kirjoittaja LittleSamurai »

[OFFTOPIC]

Siirsin tämän tänne fanfic-osioon koska se on varmaankin parempi paikka tällaiselle novellitopicille. ^__^

[/OFF]

Minulla on täällä yksi novelli, sen nimi on My dearest friend ja jos sitä tahtonee arvostella niin arvostelut voi (ja pitää) laittaa sen perään sinne topicciin. VAROITUS!! Novellin lukeminen edellyttää englannin kielen taitoa mitä meiltä jokaiselta kyllä löytynee.. ^__^
Kuva Kuva
"Little "ai mitennii ihmiset luulee ettei mulla ole elämää" Samurai." ~ Mirhan suusta kuultua
Avatar
TeWuicah
ANBU
ANBU
Viestit: 477
Liittynyt: Su Helmi 13, 2005 23:23

Viesti Kirjoittaja TeWuicah »

Ihan kiitettävää tekstiä. Alussa se vaikutti hieman oudolta, mutta kun avasin tuon linkin ja huomasin, että se sijoittuu tuohon fantasiamaailmaan, niin se vaikuttikin paljon paremmalta ja sopivammalta. Sinussa on kirjailijan ainesta :D

Itse olen huono kirjoittamaan suomeksi mitään, mutta kunhan saan englantia parannettua(juuri nyt luen englanninkielistä fantasiakirjallisuutta tuon takia) aion itse kirjoittaa englanniksi. Puolen vuoden päästä viimeistään olisi tarkoitus aloittaa, kuka ties laitan joskus vaikka nettiin tuotoksia luettavaksi joku päivä ^^

Edit: LittleSamurai, oli vähän kliseinen ja jotkut kirjoitusvirheet ärsyttivät, mutta ihan hyvä alku. Ensi kerralla vähän pitempi ja omaperäisempi.
゛見上げた、夜空の星たちの光。。。゛
Avatar
Lilie
Academy Teacher
Academy Teacher
Viestit: 383
Liittynyt: Ti Tammi 18, 2005 18:23
Paikkakunta: Lahti

Viesti Kirjoittaja Lilie »

En juuri nyt ehdi lukemaan noita, mutta ehkä myöhemmin...

Onhan miullakin niitä pölyttymässä laatikoiden pohjalla... Tälläkin hetkellä on yksi "projekti" menossa.. Mutta enhän mie uskalla sellatteita heittää esille. ^^;;
Jonkin aikaa sitten kirjoitin ensimmäisen englannin kielisen angstijutun.. Ahdistavaa on se, etten ole varma kirjoitanko oikein. Saattaa olla että kirjoitan hyvin virheellistä tekstiä... u___u
Suomeksi kirjoitan kai (?) ihan hyvin, äidinkielen opettajat ovat tykänneet...
Jos katsoo kattoa, mutta ei näe sitä, koska on liian pimeää, katsooko silloin kattoa?
Vastaa Viestiin