Kirjoittanut: Afeni
Ikäraja: PG
Vastuunvapaus: Kotiteollisuus omistaa kappaleen Satu Peikoista, kuten myös uskoakseni Rukka-peikko takkutukan ja Heikko-peikko pelokkaan nimetkin. Tarina sen sijaan kuuluu minulle.
A/N: No, tämä nyt ei ole fanfic, mutta tarina kuitenkin. Ei ehkä parasta, mitä olen kirjoittanut, mutta tuli vain mieleen julkaista tämä, kun en ole täällä foorumilla pahemmin mitään julkaissut.
Kiitokset: Maevelle, joka betasi tämän siitäkin huolimatta, että hänellä oli paljon muita kiireitä
Satu Peikoista
Hänelle, joka inhoaa songficcejä…
Toisiinsa kietoutuneina
He kulkevat metsän halki
Heille tuntemattoman
Pienille loputtoman
Metsä on suuri ja tuntematon. Se on täynnä suuria ihmeitä ja kauniita asioita, mutta samalla se kätkee sisimpäänsä suuria vaaroja ja monia pelottavia polkuja. Pieni peikko saattaa helposti eksyä tallustaessaan siellä, ainakin jos hän kulkee yksin. Onneksi aina metsään ei joudu yksin kulkemaan, vaan saa seurakseen toisen peikon, jonka kanssa voi kokea kaikki ihmeet ja ihanat asiat sekä kohdata pelottavatkin asiat. Yhdessä selviytyy vaaroista paremmin kuin yksin, eikä matkakaan tunnu niin pitkältä kuin yksin kulkiessa.
Rukka-peikko takkutukka
Ja Heikko-peikko pelokas
Molemmat niin urheina
Ovat toistensa tukena
Heillä oli toisensa. Niinpä kumpikaan pienistä peikoista ei pelännyt kulkea metsässä ja kohdata kaiken, mitä poluilla saattoikaan tulla vastaan. (Miten olisi: kohdata, mitä kaikkea poluilla…) Tai jos jompaakumpaa alkoi pelottaa, hän saattoi aina tarttua toisen käteen ja hakea tästä turvaa.
Välillä polut olivat mutkaisia ja kivikkoisia, mutta peikot selvisivät niistä aina, koska heillä oli toisensa. He auttoivat toisiaan vaikeina hetkinä, kipusivat mäkiä ylös ja liukuivat niitä alas kiljuen vauhdin huumasta ja sen tuomasta onnesta. Kukapa olisi uskonut, että suuressa metsässä voisi olla näin hauskaa ja mukavaa? Ei ainakaan kukaan yksinäisistä peikoista, joita metsä on täynnä, mutta Rukka-peikko takkutukka ja Heikko-peikko pelokas tiesivät, että metsän suurimman onnen sai omakseen, kun uskalsi taivaltaa polkuja urheasti eteenpäin… yhdessä.
Mitä puiden takana heitä odottikaan?
Niin kaunis kukka
Jota ei osaa sanoin kuvailla
Sen tahtoi itselleen Rukka pikku takkutukka
Kun nuo kaksi peikkoa olivat kulkeneet metsässä tarpeeksi kauan, he saapuivat kauniille aukiolle. Keskellä aukiota kasvoi jotain kauniimpaa kuin mitä he olivat koskaan nähneet. Kumpikin tuijotti kukkaa lumoutuneena. Sen rakkaudenpunaiset terälehdet olivat juuri avautuneet, ja ne tuntuivat hohtavan ympärilleen lämpöä ja kauneutta, jotain sellaista, joka ei ollut tästä maailmasta.
Aivan hiljaa peikot hiipivät lähemmäs kukkasta. Sen ympärillä oli hiljaista, mutta hiljaisuus kertoi silti enemmän kuin yksikään sana olisi koskaan voinut kertoa. Kumpikin ymmärsi sanoman täydellisesti sen kietoutuessa heidän ympärilleen.
Pitkän ajan kuluttua Rukka ojensi varovaisesti kätensä ja taittoi kukan. Hän painoi kukan hellästi rintaansa vasten, niin varovaisesti, ettei se varmasti vahingoittunut yhtään, sillä hän halusi säilyttää sen kauneuden ikuisesti.
Heikko-peikko pelokas katsoi Rukkaa hieman huolestuneesti haluten sanoa tälle, ettei kukka eläisi kovinkaan pitkään, jos se ei saisi kasvaa luonnollisella paikallaan metsäaukealla ja imeä itselleen voimaa maasta. Mutta hän ei uskaltanut avata suutaan. Rukka näytti niin onnelliselta kukkansa kanssa, ettei Heikko-peikko pelokas voinut rikkoa tuota hetkeä, pilata sitä sanoilla, jotka olisivat saattaneet pyyhkiä ilon hänen rakkaan ystävänsä kasvoilta.
Lyijynraskaita
Jalkojaan ei tunne kumpikaan
Ei maailmaa
Ympärillään pelkkää harhaa
Rukka piti kukkaa kädessään ja lähti sitten takaisin kohti metsänreunaa Heikko- peikko pelokkaan seuratessa ystävänsä perässä. Heidän jalkansa painoivat, vaikka kukka lämmitti heidän sisimpäänsä ja teki heidän olonsa onnelliseksi.
Peikot kulkivat eteenpäin katsellen kaunista kukkaa koko ajan. Metsä heidän ympärillään tuntui katoavan ja toisaalta se tuntui olevan olemassa vain heitä varten. Vaikka peikkojen askeleet hidastuivat koko ajan, he eivät huomanneet sitä, sillä onnenhuuma oli täyttänyt heidän mielensä.
Halki jäätyneen maan
He kulkevat käsikkäin
Katsomatta toisiaan
Sanomatta sanaakaan
Maa peikkojen jalkojen alla kylmeni kylmenemistään, kunnes se oli jo jäistä. Peikkojen varpaita paleli, mutta he yrittivät olla välittämättä siitä. Rukka piti kukkaa toisessa kädessään ja tarttui toisella Heikko-peikko pelokkaan käteen. Kumpikaan ei katsonut toista, he eivät enää uskaltaneet. Toisaalta he olivat onnellisia, mutta salakavala kylmyys hiipi kuitenkin koko ajan ylöspäin jäädyttäen heidän pienet jalkansa.
Jään pinnasta peilasivat
Huurtuneita kasvojaan
Silmät niin vettyneet
Ovat isäntiinsä pettyneet
Lopulta peikot saapuivat lammen rantaan. Kumpikin muisti käyneensä tässä paikassa aiemminkin, mutta silloin ruoho rannalla oli ollut vihreää, lammen pinnalla oli uinut vesilintuja ja aurinko oli leikitellyt pienillä laineilla. Nyt ruoho oli kuihtunut ja jäänyt lumen alle. Vesilinnut olivat kai muuttaneet etelään, ainakaan lammella niitä ei enää näkynyt. Ja aurinkokin oli pilvien takana.
Peikot kumartuivat lammen ylle. Sen peilistä he olivat toisinaan katselleet itseään ja naureskelleet pottunenilleen. Veden peili oli nyt kova ja kirkas, mutta se heijasti edelleen. Nyt siinä ei vaan enää näkynyt iloisia, nauravia ja päivettyneitä kasvoja. Lumituisku oli saanut kasvot huurtumaan. Posket kyllä punoittivat, mutta eivät nauramisesta.
Matka lammelle oli ollut pitkä ja kylmä. Yhdessä peikot olivat sinnitelleet sen, mutta kylmyys oli jo jättänyt heihin jälkensä. Varpaat olivat tunnottomat, polvia paleli… sydän oli jäässä.
Se kukka kuoli ja Takkutukan kyyneliin
Hukkui Heikko-peikko
Niin se vain menee
Ei aina käykään niin
Kuten toivoi Rukka pikku takkutukka
Lopulta peikot nostivat katseensa lammen jäisestä peilistä. Kummankin katse kääntyi hitaasti Rukan kädessä roikkuvaan kukkaan. Viimeinenkin haalistuneenpunainen terälehti putosi lumiseen maahan. Kukka ei ollut enää kaunis, se oli vain ranka siitä, mitä se oli joskus ollut. Se oli kuihtunut ja kuollut, koska se ei ollut saanut tarvitsemaansa ravintoa maasta, jossa sen olisi kuulunut kasvaa.
Rukka tuijotti kukkaa hetken, mutta päästi sen sitten putoamaan maahaan. Samaan aikaan kirvelevät kyyneleet valuivat pienen peikon poskille. Hän tajusi, että kaikki oli nyt menetetty. Jos hän ei niin kovasti olisi halunnut omistaa kukkaa, pitää sitä väkivalloin itsellään, kukka olisi yhä elossa ja soisi lämpöä ja rakkautta koko metsälle. Peikkoja ei palelisi, vaan he kulkisivat yhä metsässä onnellisina… yhdessä.
Nyt se kaikki oli ohitse. Peikot olivat niin kovasti halunneet kukan omakseen – Heikko-peikko pelokaskin, vaikka hän ei sitä koskaan myöntänytkään - etteivät olleet tajunneet ahneutensa seurauksia. Vaikka kukka olikin kaunis, se ei voinut elää enää vankeudessa. Sen oli vain kuoltava, sille ei suotu muuta mahdollisuutta. Vasta liian myöhään peikot ymmärsivät oman typeryytensä, mitään ei ollut enää tehtävissä.
Sormet vieraat soittavat
Tätä soitinta
Kuoleman sormet
kylmät ja kankeat
Astun sisään portista
Vieras maailma
Avautuu sen takaa
Maisemat ankeat
Nyt sanat on jo sanottu
Laulut on laulettu
Aamun koittaessa
Ilta jo hämärtää
Kun hukun itkuuni
Toivon että jää
Edes kauniin kukan nimi
Tänne elämään
Sinä päivänä tuon lammen rannalla peikkojen tiet erosivat. Kukka jäi kuolleena lumeen makaamaan, ja seuraava pyry peittäisi sen alleen, kuten myös peikkojen jäljet. He tuskin enää löytäisivät toisiaan suuressa metsässä, jonka polut olivat yhä mutkikkaita ja kivikkoisia. Nyt heidän olisi kuljettava niitä yksin, ilman toisiaan. Heidän olisi löydettävä omat polkunsa, jotta jonain päivänä kukka voisi kasvaa uudestaan pienelle metsäaukealle… Ei heitä varten, mutta muita peikkoja, joilla oli vielä mahdollisuus kokea metsän ilot ja surut yhdessä.
Satu peikoista, PG
- Afeni
- Genin
- Viestit: 139
- Liittynyt: Pe Heinä 16, 2004 04:09
- Paikkakunta: Lahti
- Viesti:
- Ave-chan
- Onigiri desu~
- Viestit: 1566
- Liittynyt: Su Touko 15, 2005 23:17
- Paikkakunta: Uleåborg
Meinasin oikeasti lopettaa lukemisen alkuunsa, kun luin Vastuunvapus -kohdasta Runte-peikko takkutukan nimen ja meinasin pudota tuoliltani ^^;; Kaikkea se valikoiva näkö saa aikaan *nauraa* Jatkoin kuitenkin eteenpäin, ja luin sen nimenki oikein
Mutta siis joo. Tykkäsin oikeen paljon, oli sen verran hyvin kirjoitettu songfic (joita inhoan yleensä sydämeni pohjasta ^^; ) että ei alkanu kyllästyttääkään. Hieman hämmästelin sitä, ettei kyseessä ollut Naruto-fic, mutta eipä se haitannutkaan. Mukavan "syvä" tarina, kirjoita toki lisää ku kerta kynä pysyy kädessä noin hyvin!
Mutta siis joo. Tykkäsin oikeen paljon, oli sen verran hyvin kirjoitettu songfic (joita inhoan yleensä sydämeni pohjasta ^^; ) että ei alkanu kyllästyttääkään. Hieman hämmästelin sitä, ettei kyseessä ollut Naruto-fic, mutta eipä se haitannutkaan. Mukavan "syvä" tarina, kirjoita toki lisää ku kerta kynä pysyy kädessä noin hyvin!
- Runte
- Lord of Oblivion
- Viestit: 4119
- Liittynyt: La Maalis 26, 2005 17:00
- Paikkakunta: Somwhere Around Nothin'
- Viesti:
Silmälasit olis paikallaan? ;D x]Ave-chan kirjoitti:Meinasin oikeasti lopettaa lukemisen alkuunsa, kun luin Vastuunvapus -kohdasta Runte-peikko takkutukan nimen ja meinasin pudota tuoliltani ^^;; Kaikkea se valikoiva näkö saa aikaan *nauraa* Jatkoin kuitenkin eteenpäin, ja luin sen nimenki oikein
Stoori oli ok. Vähän sekava ehkä.. Emt. Peikoista, kun kirjottaa, niistä pitää tehä raakoja veri tarinoita >8D Kaveri kerran teki äikän esseeseen ja sai hylätyn xD
"Peikko repi ritarin pään irti ja keitti sen kattilassa illalliseksi"
Tjtn ^^
人は孤独には勝てない
故に我は孤独を満喫している
故に我は孤独を満喫している