Tulin takaisin

[Michiko]

Nimi: Tulin takaisin
Lajityyppi: Draama
Ikäsuositus: ei ikärajaa
Spoilerit: ei

Juonikuvaus: ”Tapahtui viime jaksossa: Naruto sai kuin saikin pelastettua Sasuke Orochimarun kynsistä, mutta hän joutui lähtemään Konohasta eikä ehtinyt selvittämään välejään Sasuken kanssa.” Tarina alkaa siitä kun Naruto vihdoin palaa Konohaan.

Kirjoittajan alkusanat: Mitähän tästä olisi sanottavaa? Elämäni ensimmäinen ficci… Taidan säästää puolustuspuheen siihen jos joku tämän jaksaa lukea ja kommentoida.
Ja Minori, suurkiitos vielä kerran avustasi. Tässä tämä nyt on, toivottavasti et pety pahasti…

Hän seisoi jälleen tien reunassa Konohan muurien ulkopuolella puiden pitenevässä varjossa, suojassa mahdollisilta ohikulkijoilta. Joka päivä hän päätti olla enää palaamatta tänne, ja kuitenkin joka ilta hän löysi itsensä samasta paikasta odottamassa, toivomassa… katse nauliutuneena tien päähän aivan kuin hän tahdonvoimallaan olisi voinut saada aikaan ihmeen, mutta tie oli tyhjä. Ei ihmeitä. Ei tänäänkään. Vain tuuli nostatti pölyä saaden sen kieppumaan ja pyörteilemään. Silmät siristyivät nähdäkseen paremmin illan hämärässä, sillä hetken… hetken hän luuli näkevänsä pölypilven keskellä tutun hahmon. Tuuli irrotti otteensa ja hitaasti pöly laskeutui jättäen jälkeensä vain tyhjyyden. Tyhjän tien. Huulet muodostivat sanoja joihin tuuli tarttui kuljettaen ne kuulumattomiin (tule takaisin… pyydän, tule takaisin…)
Luovuttaen hän kääntyi ja lähti kohti kylää pää painuksissa, vilkaisten vielä kerran tietä.

***

Mitä lähemmäksi Konohaa he tulivat, sitä enemmän Naruton vatsassa kipristeli. Tuntui uskomattomalta, että siitä oli jo lähes kolme vuotta kun hän oli joutunut jättämään kylän taakseen. Tutut maisemat palauttivat mieleen lukemattomia muistoja herättäen syvälle haudatun ikävän, ja hänen teki mieli pistää juoksuksi. Matkalla hän oli lopulta pakottanut itsensä unohtamaan Konohan ja kaiken siihen liittyvän, keskittyen tiukasti vain olemassa olevaan hetkeen, sillä se oli ainoa keino vaimentaa viiltävää tuskaa kunnes jäljelle oli jäänyt vain etäinen kipu. Ja nyt kun hän vihdoinkin palaisi kotiin - olisi hänen tehtävä sama uudelleen. Unohdettava osa mennyttä.

Jiraiya katsoi syrjäsilmällä poikaa jonka silmissä oli etäinen katse. ”Ei, hän ei ole poikanen enää” , ja tunsi olonsa kumman haikeaksi. Kyllähän Jiraiya oli tiennyt tämän menevän vaikka läpi kiven niin tahtoessaan, mutta silti hän oli yllättynyt Naruton kyvystä oppia hallitsemaan uusia jutsuja niin nopeasti... ja miten tämä pikkuhiljaa oli jättänyt lapselliset toilailunsa ja kiukuttelut sikseen, yrittänyt sinnikkäästi hillitä itsensä ja käyttäytyä kuin aikuinen. Ja Jiraiyan hämmästykseksi onnistunutkin siinä, välillä paremmin, välillä – no... Jiraiya hymyili vajotessaan syvemmälle muistoihin. Itse asiassa heillä oli alun hankaluuksien jälkeen ollut oikein mukavaa…

Mielessä välähtävä kuva kyyristyneestä hennosta hahmosta katkaisi miellyttävät muistelut saaden Jiraiyan hymyn vääristymään irvistykseksi. Hän oli parhaansa mukaan opettanut Narutolle kaikkea mahdollista, myös miten selvitä yllättävistä ja hankalista tilanteista olipa sitten kyse taistelusta tai naisesta (mikä Jiraiyan mielestä oli kyllä aivan sama asia). Mutta miten opettaa että joskus tulee vastaan tilanne jolloin tehtävän suorittaminen on yksinkertaisesti - mahdotonta? Epäonnistuminen, syyllisyys… niihin ei voinut harjoitella etukäteen. Syyllisyys… hän olisi halunnut Naruton säästyvän siltä vielä.
”Jos olisin ehtinyt ajoissa…”, hän ajatteli katkerana. ”Tapahtui liian paljon… liian nopeasti…” Sapen kitkerä maku nousi suuhun ja hänen täytyi sylkäistä, aivan kuin se samalla veisi muistikuvankin mennessään.
Naruto oli kiristänyt askeliaan. Jiraiya pakotti synkiksi muuttuneet ajatuksensa taka-alalle keskittyen Narutoon, ja kysyi tavoitellen hilpeyttä ääneensä:
”Jännittääkö?”
”Ee-i.”
Se tuli turhankin painokkaasti. Huokaisten Jiraiya kiristi omia askeliaan pysyäkseen Naruton vauhdissa, muurien kohotessa heidän edessään yhä lähempänä.

***

He olivat vielä kaukana tien päässä Kiban huomatessa heidät ensimmäisenä.
”Hei, onko tuo… Jiraiya ja…?!” Hänen huudahduksensa sai myös muiden päät kääntymään kohti lähestyvää kaksikkoa.
”Mitä -” Shikamaru sanoi hitaasti, ”onko tuo toinen - Naruto?”
Sakura tönäisi kärsimättömästi sipsejä mutustavan Choujin pois tieltään, nosti sitten kätensä silmiensä suojaksi nähdäkseen paremmin kirkkaassa auringonvalossa. Tunnistaessaan tulijat vihreät silmät laajenivat ilosta kun hän kiljaisi: ”NARUTO!”

”Palasit – sittenkin?” Sasuke seisoi hetken jähmettyneenä kääntyen sitten liioitellun hitaasti, siristi silmiään eikä silti ensin ollut uskoa näkemäänsä. Toinen hahmoista oli helppo tunnistaa täältä asti, iso roteva mies valtaisan hiuspehkon kanssa, mutta toinen… ”Naruto??” . Vaikka Sasuke pystyikin säilyttämään ulkoisen tyyneytensä, samaa ei voinut sanoa mielessä vellovasta sekasorrosta joka sai hänet puraisemaan huultaan niin lujaa, että siitä purskahti pieni veripisara. Hän ei ollut sittenkään varautunut tähän hetkeen, vaikka olikin odottanut (toivonut) sitä. Sasuke pyyhkäisi kämmenellään kihelmöivää huulta tajuten käsiensä vapisevan, ja työnsi ne syvälle housuntaskuun yrittäen epätoivoisesti koota itsensä. ”Luulin… hän näyttää… niin…” Ja hahmojen lähestyessä hän tiesi ettei voisi kohdata Narutoa kasvoista kasvoihin. Ei nyt. Ei vielä.

Naruto katsoi pientä joukkoa joka oli nojaillut aitaan nauttien auringon lämmöstä, ja pienen hetken hänestä tuntui kuin hän ei olisikaan ollut koskaan poissa… kuin aika olisi pysähtynyt eikä mikään muuttunut. Hän hidasti askeliaan, huomaamattaan ryhdistäytyi koko mittaansa vetäen syvään henkeä. Valmis tai ei, oli aika kohdata toiset.

Sakura katseli lähestyvää Narutoa tuntien poskiensa alkavan kuumottamaan oudosti. ”Miten olenkaan ikävöinyt häntä!” Hän astui askeleen eteenpäin haluten juosta tätä vastaan, ottaa kaulasta kiinni ja halata lujaa, mutta sitten rohkeus petti. Sakura tyytyi vain katselemaan heidän eteensä seisahtunutta poikaa joka oli niin tuttu, ja kuitenkin jotenkin… vieras, sillä ulkoinen muutos oli häkellyttävä. Naruto oli kasvanut reilusti pituutta, vaatteet vaihtuneet mustiin housuihin ja koboltinsiniseen T-paitaan sekä polviin ulottuvaan takkiin, jonka väristä ei voinut olla aivan varma koska se nyt oli pölystä harmaa. Kullankeltaiset hiukset pursuilivat hitai-aten päälle pitkinä, valuen pitkin niskaa ja korvien päälle. Sakura nosti varovasti katsettaan ylöspäin katsoen Naruton kasvoja ja tunsi olonsa helpottuneeksi. Silmissä oli tuttu pilke, ja hymy - se oli sama kuin ennenkin, leveä ja iloinen virnistys.

Sakura oli uppoutunut tutkailemaan Naruton uutta olemusta kuulematta muiden jutustelua, kunnes Kiban lausahdus katkaisi Sakuran ajatukset.
”Mistäs tuon olet hankkinut?” Kiba kysyi uteliaana osoittaen sormellaan vaaleaa arpea, joka kulki Naruton vasemman korvan juuresta vinosti alas yli aataminomenan.
”Mmm, eräältä - ystävältä”, Naruto vastasi virnistäen.
”Nee, jos saat tuollaisia ystäviltäsi, enpä haluaisi tavata vihamiehiäsi…”, Shikamaru totesi verkkaiseen tyyliinsä kulmakarvaansa kohottaen.
Naruto purskahti nauruun saaden muutkin nauramaan, jättäen vastaamatta sanattomaan kysymykseen jonka pystyi lukemaan Shikamarun silmistä.

Jiraiya seurasi sivusta miten asiat etenivät ja myhäili tyytyväisenä. Alkukangertelun jälkeen puheensorina oli melkoinen, vitsit lentelivät ja naurua piisasi kun Naruto pisti parastaan kuvaillessaan matkansa tapahtumia, ja varsinkin Jiraiyan enemmän tai yleensä vähemmän onnistuneet tiedonhankkimisretket saivat osakseen mahtavan naurunremakan. Pitkä poissaolo ei näyttänyt vaikuttaneen ystävyyteen.

Ilta hämärtyi ja pikkuhiljaa joukkio hajosi koteihinsa, kunnes jäljellä olivat enää Naruto ja Sakura. He kävelivät vaiti rinnakkain Sakuran vilkuillessa levottomasti syrjäsilmällä Narutoa, joka tuntui vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Tämä oli tosiaan muuttunut, ja Sakuran oli pakko myöntää että Narutosta oli tullut myös melkoisen komea.
”Hölmö! Sehän on vain – Naruto. Suurisuinen, kömpelö idiootti. Ei ole mitään syytä hermoilla… Rauhoitu. Yritä keksiä jotain juteltavaa.”
”Mikä tämä on?” Sakura katkaisi äkkiä hiljaisuuden naurahtaen, ja kosketti niskahiuksista palmikoitua ohutta lettiä joka oli kiemurrellut esiin piilostaan takin alta.
”Ääh, se nyt on… sellainen…” Naruto punastui rajusti ja käsi lennähti niskaan hipaisten tytön sormia. Naruton reaktio sai Sakuran hämilleen. Enempiä ajattelematta hän tokaisi:
”Onkos se jonkun tyttöystäväsi tekele vai miksi naamasi punoittaa kuin ylikypsä tomaatti?”
Alahuultaan pureskellen Naruto manaili mielessään yrittäessään keksiä sopivaa vastausta. Sitten silmiin syttyi ilkikurinen katse ja hän totesi naurahtaen:
”Tavallaan.”
”Miten niin tavallaan?” Sakura tivasi, tuntien miten ääni hänen päänsä sisällä alkoi vaatia äänekkäästi puheenvuoroa mutta sulki äkäisesti sen suun. Sitä hän ei tähän enää kaivannut, tässä oli muutenkin tarpeeksi sulattelemista. ”Narutollako muka - tyttöystävä?? Ei ikinä!”
”Ehkä kerron… joskus.”
Naruto ei pystynyt lopettamaan virnistelyä edes mahdollisen nyrkiniskun uhalla, sillä Sakuran ilme oli totisesti sen arvoinen.


Sakuran sisällä kiehui vieläkin keskustelun saamasta käänteestä, kun hänen mieleensä juolahti uusi asia.
”Hän ei ole koko iltana kysynyt sanallakaan Sasukesta. Ei kertaakaan.”
”Naruto-kun…”
”Mmm?”
”Ottiko hän nokkiinsa kun Sasuke häipyi sillä tavalla?” Sakura huokaisi turhautuneena. Nuo kaksi eivät sitten ikinä oppisi elämään ihmisiksi.
”Kun olit lähtenyt, niin Sasuke-kun-” Hän ei ehtinyt pidemmälle Naruton pysähtyessä niille sijoilleen sanoen hiljaa: ”Ei.”
”Mutta… kai nyt haluaisit tietää-”
Naruto painoi sormensa Sakuran huulille. ”Anna olla, Sakura-chan.”
Lempeän äänen alta kuulsi sävy joka ei sietänyt vastalauseita. Sakura katsoi laajennein silmin Naruton kireää olemusta.
”Mikä hänelle tuli? Mitä minä sanoin väärin?”
Käsi laskeutui antaen Sakuralle mahdollisuuden jatkaa, mutta sinisten silmien ilme katkaisi tylysti kaikki selittelyhalut. Sakura ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista ilmettä Naruton kasvoilla ja ponnettomasti nyökäten hän laski katseensa, tuntien miten kyyneleet vaanivat luomien takana.
”Ei tämän näin pitänyt mennä!”
Naruto katseli pää kallellaan edessään seisovaa surkeaa tyttöä ja ilme kasvoilla pehmeni. Eihän se Sakuran vika ollut ettei hän juuri nyt vain kestänyt kuulla sanaakaan Sasukesta. Naruto kumartui yllättäen eteenpäin koskettaen huulillaan kevyesti Sakuran otsaa.
”Hyvää yötä, Sakura-chan.”
Pinnistellen Sakura sai aikaiseksi heikon hymyn. ”Hyvää yötä, Naruto-kun.”

***

Naruto seisoi ovella katsoen asuntoaan. Se näytti paljon pienemmältä kuin hän muisti. Ja paljon sotkuisemmalta. Naruto ei voinut olla hymyilemättä. ”Niin moni asia on muuttunut - pitäisiköhän muuttaa vähän tapojakin?” Hän heitti avaimet pöydälle, käveli sängyn luo ja istahti sille hymyn kuollessa hitaasti huulille. Hänellä oli huono omatunto Sakuran vuoksi, ja hän päätti hyvittää käytöksensä tälle jotenkin. Kyllä hän jotain keksisi millä ilahduttaisi tätä.

Ja Sasuke… koko illan hän oli sulkenut tämän pois mielestään, mutta nyt ollessaan yksin se ei ollut enää niin helppoa. Hän oli nähnyt tämän seisovan muiden joukossa, sitten lähtevän. Se ei ollut varsinaisesti yllätys, mutta… tästä tulisi paljon vaikeampaa mitä hän oli ajatellut. Hitosti vaikeampaa. ”Mitä sitten oikein kuvittelit? Että Sasuke olisi tullut vastaan riemusta kiljuen kaiken jälkeen?” Naruto ravisti päätään ärtyneenä. Niin tai näin, hän ei kyllä yhden ääliön takia aikoisi yöuniaan menettää.

Vatsa murisi vaativasti ja Naruto vilkaisi arvioiden jääkaappia, yrittäen saada itsensä liikkeelle mutta jäsenet painoivat kuin lyijy eikä ylösnoususta tullut mitään. Mitäpä sitä tyhjälle jääkaapille… Voimat eivät riittäneet enää edes vaatteiden riisumiseen ja Naruto kellahti ne päällään pitkäkseen sängylle. Matkan rasitukset ja jännitys tekivät lopulta tehtävänsä, ja luomet alkoivat painua väkisin kiinni hänen vajotessaan unen ja valveen rajalle.
Hitaasti mutta varmasti tajunta hävisi taistelun unta vastaan, ja Naruto vajosi pimeyteen.

***

Sasuke makasi sängyllään silmät auki tuijottaen kattoon. Ajatukset kiersivät rauhattomina kehää päätyen aina Narutoon. Uudelleen ja uudelleen. Jopa kattolaudan syistä muodostui tämän kuva. Turhautuneena hän ponkaisi istumaan.

”Mikä hätänä?” ääni kysyi hänen päänsä sisällä.
”Sinähän olet niin kauan odottanut hänen paluutaan saadaksesi -” ääni naurahti häijysti ” - tasattua tilit.”
Sasuke urahti äkäisesti yrittäen pakottaa ajatuksensa kuriin vaikka tiesikin sen tällä kertaa toivottomaksi.
Naruton paluu herätti kaiken uudelleen henkiin.

Hän oli vihannut Narutoa koska tämä oli pilannut kaiken… ja sitten lähtenyt… noin vain…

”Aika ilmestys, vai mitä sanot? Ei mikään rääpäle enää… Ei kai sinua pelota? Et taida pärjätä hänelle jos…”
”Ole hiljaa!” Sasuke sihahti. Mutta ääni ei suostunut vaikenemaan.

…vihannut, koska ei voinut ymmärtää miksi hän tunsi olonsa kumman tyhjäksi ilman tätä…

” Et sittenkään taida pelätä taistelua… vaan että hän vihdoinkin näkee lävitsesi kuinka heikko olet…”

…vihannut, kunnes oli yllättäen tajunnut kaipaavansa tätä…

”Kaikki se viha ja raivo...mmm? Sehän ei ole koko totuus ja tiedät sen itsekin. Piiloudut vihasi taakse vain koska sinulla ei ole rohkeutta-”
Sasuke piteli käsiä korvillaan karjuen ilkkuvalle äänelle: ” OLE HILJAA!”

…vihannut omaa heikkouttaan tajutessaan kaipaavansa sitä hyperaktiivista hölmöä pentua joka jaksoi aina yrittää, menipä asiat miten pieleen tahansa, oli tilanne kuinka toivoton… Jaksoi välittää. Niistäkin, jotka eivät ehkä välittäneet hänestä…

Ääni jatkoi yhä välittämättä Sasuken vastalauseista hihitellen vahingoniloisena.
”Miksi hän tuhlaisi aikaansa sinuun? Ehkä häntä ei enää kiinnosta kerjätä huomiotasi, ystävyyttäsi… ehkä hän ei enää tarvitse SINUA…”
Sasuke käpertyi sängylle peittäen käsillään kasvonsa.

… tajunnut tarvitsevansa Narutoa, koska tämä oli ainoa joka pystyisi antamaan hänelle voimaa päästää irti menneestä. Ja hän oli jäänyt odottamaan ihmettä.

***

Naruto näki unta. Ensin se muodostui vain epäselvistä hajanaisista kuvista, väreistä ja äänistä saaden hänet kääntyilemään levottomasti ja valittamaan hiljaa (verta…niin…paljon verta…). Naruto yritti herätä, päästä pois tästä painajaisesta (muistosta) , mutta se vei hänet yhä syvemmälle, selventyen, kunnes…

(…hän pystyi haistamaan veren … näkemään teräksen välähdyksen … huutoa … rusahduksen kunain upotessa luuhun … )

Hengitys kiihtyi muuttuen lyhyiksi teräviksi vedoiksi –

(… ruskeat silmät täynnä kauhua, kuin kauriilla jonka metsästäjä on lopulta ajanut ansaan…)

jokaisen lihaksen jännittyessä äärimmilleen valmistautuessaan toimimaan. Kädet nytkähtivät, huitaisivat rajusti ilmaa, kuin suojautuakseen. Tai - suojellakseen.

(… ja hän tiesi ettei ehtisi. Ei ennen katanan sivallusta… veren täyttäessä maan…)

Naruto heräsi omaan huutoonsa hiestä märkänä täristen kauttaaltaan, iski nyrkkinsä seinään voimalla joka ensin salpasi hengityksen ja sai tähdet vilisemään silmissä, sitten kyyneleet valumaan poskille kun hän sadatteli hiljaa nyyhkyttäen…

***

Päivät kuluivat toistensa kaltaisina verkkaisesti. Naruto ei ollut törmännyt kertaakaan Sasukeen, mutta ei myöskään etsinyt tätä käsiinsä. Hän tiesi että he kohtaisivat vielä.

***

Sakura ja Naruto kävelivät rantatietä Sakuran tentatessa jälleen kerran letistä ”Pistän sinut kyllä vielä kertomaan totuuden…” Naruton vastaillessa kiusoitellen, kun he vihdoinkin kohtasivat Sasuken. Tämä oli nähnyt heidän tulevan vastaan ja aikonut pujahtaa suojaan jonnekin, muuttaen kuitenkin viime hetkellä mielensä. Hän oli vältellyt Narutoa jo tarpeeksi kauan. Sakuran iloinen tervehdys juuttui kurkkuun kolmikon seisoessa äänettömänä vastatusten, kunnes Naruto katkaisi hiljaisuuden sanoen hiljaa:
”Sakura-chan, sinun on parasta lähteä.”

Sakura katsoi vuoronperään kahta poikaa sydän rajusti takoen, yrittäen löytää kasvoilta jotain merkkiä joka kertoisi mitä näiden mielessä liikkui. Mutta kumpikin pysyi ilmeettömänä ja se pelotti Sakuraa, pelotti enemmän jos nämä olisivat alkaneet huutaa - tai vaikka käyneet toistensa kurkkuun kiinni - niin kuin ennen. Hän aikoi avata suunsa sanoakseen jotain, mutta Naruton varoittava katse sai hänet vaikenemaan. Kääntyen kannoillaan hän lähti juoksuun taakseen katsomatta.

Kaksi nuorta miestä seisoi vastatusten mittaillen toista katseellaan, kuin arvioiden omia mahdollisuuksiaan.
(Ohikiitävän hetken todellisuus sekoittui menneisyyteen ja hän oli jälleen vesiputouksella… Kaksi Hokagen patsasta. Kaksi hahmoa. Valmiina viimeiseen taisteluun.)
Naruto ravisti rajusti päätään. Kädet olivat nyrkissä, niin lujasti että kynnet olivat pureutuneet ihoon eikä hän voinut olla ähkäisemättä kivusta. Sanaakaan sanomatta Naruto lähti kävelemään eteenpäin ja kuin sanattomasta sopimuksesta Sasuke nytkähti liikkeelle siirtyen Naruton vierelle. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa ajatusten myllertäessä kummankin päässä.
” Hän ei ole koskaan ymmärtänyt pitää suutaan kiinni. Miksi hän nyt on noin hiljaa?”
Saapuessaan pienelle sillalle Naruto käveli sen puoliväliin, nojautui kaiteeseen ja katseli alas veteen. Katsoi kuvajaistaan joka väreili veden pinnalla, hajosi tuulenpuuskasta eheytyäkseen jälleen.
” Onkohan hän harjoitellut paljon? Valmistautunut?”
Toinen kuvajainen ilmestyi hänen omansa viereen.

”Olit kauan poissa”, Sasuke töksäytti pitkän tauon jälkeen. Typerä aloitus, mutta parempaan hän ei pystynyt.
Naruto kohautti olkapäitään. Hän oli jo kyllästymiseen saakka kertoillut reissustaan eikä taatusti alkaisi kertaamaan tapahtumia Sasukelle erikseen. ”Olisi näyttänyt naamansa aikaisemmin.”
”Se nyt venyi vähän enemmän kuin piti.”
Hiljaisuus.
”Miksi lähdit?”
Äänensävyssä oli jotain joka sai Naruton vilkaisemaan kummissaan poikaa vierellään. Kalpeat kasvot tuijottivat ilmeettöminä veteen ja Naruto tunsi ärtymyksensä kasvavan. Jos hän aikoo jatkaa tätä rataa…
”Tsunade-saman käskystä. Eikös siinä ole syytä tarpeeksi? Luulin sinun tietävän…”
Naruto olisi halunnut kertoa millaisen taistelun hän oli käynyt asiasta Tsunade-saman kanssa, ettei hän ollut halunnut jättää Sasukea kaiken sen jälkeen yksin. Ja ettei hänelle annettu vaihtoehtoja. Mutta sanat juuttuivat kurkkuun ja Naruto tuijotti aaltoilevaa vettä. ”Miksi kertoisin? Tuskin se häntä kiinnostaisi.”
”Pelkäsikö hän että toivuttuani vahingoittaisin sinua joten hän katsoi viisaammaksi lähettää sinut turvaan? Vai – katsoitko itse viisaammaksi pötkiä pakoon.” Sasuken ääni huokui kylmyyttä.

Ja hän olisi voinut purra saman tien kielensä poikki. Miksi hitossa hänen täytyi mennä sanomaan noin vaikka tiesi tasan mitä siitä seuraisi? Miksi hän ei saanut sanottua mitä todella halusi sanoa?”

”Helvetti! Hän tekee sen taas!”
Naruton hengitys muuttui raskaammaksi raivon tunteen pyyhkäistessä yli ja hän käännähti kiivaasti kohti Sasukea. Mustat silmät tuijottivat värähtämättä takaisin. Naruto tunsi käsiensä puristuvan tahtomattaan uudelleen nyrkkiin nousten rinnalle valmiina iskemään, ja hän halusi lyödä tätä… lyödä käyttäen koko chakransa yhteen iskuun, aiheuttaa samanlaista tuskaa kuin tämä oli aiheuttanut Sakuralle - ja hänelle. Koska tämä oli ollut niin typerä, niin… itsekäs.
Sasuke katsoi tiiviisti Narutoa valmistautuen lyöntiin, jota ei kuitenkaan tullut. Naruto antoi käsiensä hitaasti laskeutua sivuilleen. Hän ei voinut.

”Jotkut asiat ovat sittenkin pysyneet samana…” Naruto hymähti.
”Mitä sinä haluat, Sasuke? Jatkaa siitä mihin jäimme? Jos tahdot niin… hyvä on.”
Sasuke hätkähti tuijottaen silmiin joiden sini syveni kunnes ne lopulta loistivat tummina kuin yötaivas, tunsi uppoavansa niihin ja Naruton puhe alkoi häipyä jonnekin kaukaisuuteen ajatusten karatessa omille teilleen.
”Täytit lupauksesi Sakuralle. Olit luvannut tuoda minut takaisin.”
”En kuitenkaan aio taistella sinua vastaan. Joten… pääset aika helpolla-”
”Täytätkö lupauksesi minulle?”
Naruto hymyili vaisusti. ”Ymmärrän että vihaat minua-”
”Lupasit olla ystäväni.”
”-olen pahoillani. Mutta en kadu sitä. Tekisin saman udelleen-”
Naruto vaikeni ymmällään. Sasuke ei ollut reagoinut mitenkään hänen puheeseensa, tuijottanut vain poissaolevan näköisenä kuin olisi yrittänyt ratkaista jotain monimutkaista arvoitusta.

”-pahoillani?”
Suurin osa Naruton höpötyksestä oli mennyt Sasukelta ohi, mutta viimeiset lauseet kiskaisivat hänet takaisin nykyhetkeen eikä hän voinut uskoa korviaan. Sasukesta tuntui kuin jokin olisi naksahtanut hänen päässään, ja koko tunteiden vuoristorata vihasta kaipaukseen otti hänet vielä kerran kyytiinsä syöksyen kohti pimeyttä.

”Miksi?! Miksi vaaransit elämäsi minun vuokseni, vaikka en edes halunnut sitä? En pyytänyt apuasi. EN HALUNNUT APUASI!”
Ääni käheänä raivosta hän jatkoi karjumista:
”Ymmärrätkö edes mitä sanot senkin hölmö! Sinä höpiset olevasi pahoillasi vaikka minä olin valmis tappamaan sinut!”
Sasuke piteli päätään kaksin käsin ja oli varma että se räjähtäisi.
”Vaikka olin valmis-” Raivo hiipui jättäen jäljelle vain polttavan tuskan jollaista hän ei ollut tuntenut kuin - kerran. Hartiat lysähtivät kasaan ja hän sai aikaan enää rahisevan kuiskauksen.
”Idiootti…”

Tuska sai Sasuken taipumaan lähes kaksinkerroin ja hänen oli otettava tukea sillan kaiteesta pysyäkseen pystyssä. Hän tunsi kirvelevän poltteen luomiensa takana, puristi tiukasti silmänsä kiinni ja halusi käskeä Naruton häipymään hevonkuuseen, jättämään hänet rauhaan, mutta ei uskaltanut sanoa mitään peläten äänensä paljastavan liikaa.

Naruto katsoi silmät pyöreinä Sasukea. Hän oli varautunut miltei kaikkeen, myös että tulisi saamaan selkäänsä oikein kunnolla, mutta tällaista hän ei ollut osannut odottaa. Sasuken olemus sai Naruton entisestään hämilleen. Aivan kuin tämä olisi…? Naruto astui muutaman askeleen eteenpäin kunnes seisoi aivan Sasuken edessä.
”Miksikö? Koska olit ystäväni.”

”Olit.” Vaikka Naruto olisi lyönyt kuinka lujaa, se ei olisi voinut satuttaa enempää kuin tämä yksi sana. Tuskan aalto vyöryi uudelleen Sasuken yli. Hän ei olisi halunnut kysyä seuraavaa kysymystä, peläten vastausta jonka saisi. Mutta hänen oli pakko. Hän halusi tietää…
”Miksi jätit - minut?”

Jokin kiilsi Sasuken poskella. Naruto ei vastannut mitään vaan nosti hitaasti kätensä siirtäen tämän silmiä peittävät hiukset syrjään. Silmät olivat edelleen tiukasti kiinni, mutta se ei ollut estänyt yksinäistä kyyneltä karkaamasta. Naruto pyyhkäisi varovasti hipaisten kyyneleen poskelta saaden Sasuken värähtämään. ”Enhän jättänyt”, Naruto kuiskasi. Hän epäröi hetken, mutta kietoi sitten kätensä tiukasti Sasuken ympärille. Naruto odotti uutta raivonpuuskaa tai että tämä ainakin tönäisisi hänet pois, mutta Sasuke ei liikahtanutkaan. Sitten, uskaltautuen silittämään hellästi mustia hiuksia Naruto jatkoi: ”Tulin takaisin.”

”Oletko… haluatko vielä olla ystäväni?” Ääni oli niin hiljainen että Naruto hädintuskin kuuli kysymystä, pikemminkin vaistosi sen. Hymy levisi Naruton kasvoille.
”Haluan.”
Sasuke tunsi lämmön joka Narutosta huokui, ja jaksamatta enää taistella vastaan hän kietoi kätensä Naruton ympärille, painaen päänsä tämän olkapäätä vasten.
Ja antoi kyynelten tulla.

***

Tie oli tyhjä. Vain tuuli nostatti pölyä, kieputteli ja pyöritteli sitä innossaan, luoden kangastuksia jotka kuitenkin hävisivät tuulen irrottaessa otteensa. Puiden lehdet havisivat tuulen voimasta hiljaa, kuulostaen aivan kuiskaukselta (tulin takaisin)…

[Aya-san]

*katsoo ällistyneenä ruutua*

Tämä on tosi hyvä. Sopivan pituinen, enkä kyllä löytänyt kirjoitusvirheitäkään
Jäi hieman kiirehtemisen makua, mutta ei paljoa.
Tykkään tykkään! ^^
Jäi kyllä vähän häirimään että miten Sasuke oli tullut takaisin mutta en kylllä joistain kohtaan lukenut kunnolla....

[Michiko]

Mukavaa että tykkäsit sepustuksestani!

Jäi kyllä vähän häirimään että miten Sasuke oli tullut takaisin mutta en kylllä joistain kohtaan lukenut kunnolla....

Jos viittaat juonikuvaukseen, et löydäkään vastausta tähän koska aloitin tarinan vasta tämän jälkeisistä tapahtumista. Itse asiassa en pitänyt sitä kovin tärkeänä, koska halusin nimenomaan kuvata Naruton ja Sasuken tunnepuolta.

Kiirehtimisen makua? ... ja minä kun luulin venyttäneeni tätä jo liikaakin...

[Kyu]

Oih.. ihana tarina^^

[Machi]

*taputapu*

Oikein hieno tarina sinulta. En olisi uskonut, että tuo tarina oli sinun ensimmäinen fanfic.^^ Mutta kyllä se oli ihan hieno tarina...

[Ave-chan]

Oliko tämä oikeasti elämäsi ensimmäinen ficci? Yeah right... Tosi hyvä sellaiseksi!

Hm, mitähän tästä nyt sanoisi. Hyvin kirjoitettua tekstiä, sujuvaa ja siistiä. Jotkut kohdat pistivät miettimään, että onko tuo repliikki vai ajatus, mutta kyllä se sitten loppua kohti viimeistään selkeni. Ja... En minä osaa sanoa Tämä oli nitä sangen mielenkiintoisia tarinoita, missä Sasuke ja Naruto voivat olla sekä ystäviä että poikaystäviä (hell yeah!), ja näin niiden lukeminenkin on lukijalle hieman mielenkiintoisempaa kuin "tavallisten" kaverus- tai tykkäämistarinoiden... Tai jos ei kaikille, niin ainakin minulle.

Hyvin olivat hahmot pysyneet omissa nahoissaan, ei ollut pahempaa OOC-mäisyyttä.

... Tässä palautteen antamisessa pitää oikeesti tapella ettei alkais vaan ihkuttaa SasuNarua...

Mutta siis, kertaus on opintojen äiti, loistava tarina, ja minä tykkäsin. Oli todella hyvin kirjoitettu (en usko että oli elämäsi ensimmäinen tarina ), kuvailu oli hyvää, koko ficci oli mukavan vakava, ja Sasuken ja Naruton suhde oli niin... monipuolinen Kiitettävän saat ^__^=b

Ja tässä oli Jiraiya! *ihkuttaa*

[Michiko]

Kiitos kehuista Ja kyllä Ave-chan, tämä tosiaankin on eka ficcini. Pelotti niin pahuksesti pistää sitä tänne, onneksi Minori kannusti...

Jotkut kohdat pistivät miettimään, että onko tuo repliikki vai ajatus, mutta kyllä se sitten loppua kohti viimeistään selkeni

Tämä oli se mikä itseäni arvelutti eniten, mutta ilmeisesti siinä kuitenkin pysyi perässä. Ja tästä suhteesta - sain tehdä tosissani töitä ettei lipsahtaisi liikaa parituksen puolelle (vaikka pidänkin niistä ERITTÄIN paljon), minusta oli vain parempi niin että lukijalle jäi tässä valinnan mahdollisuus.

Ehkäpä vielä uskaltaudun väsäilemään joskus toisenkin tarinan...

[minori]

Kuten nähtävästi tuossa muutkin, niin olen sanaton! Siitä lähettämästäsi pätkästä jo kyllä tajusi, että olet todella hyvä kirjoittamaan, mutta että näin mahtava ficci! Ja minä kun vähemmän jopa fanitan näitä parituksettomia... Kehtasitkin epäröidä tämän lähettämistä! :D

Huu, ehkä yritän taas antaa +/- -palautetta, ettei mene vain sekavaksi höpöttämiseksi ^^ .

+ todella hyvää ja sulavaa tekstiä! (taidat lukea aika paljon??)
+ mahtavaa kuvailua, olen jälleen kerran kateellinen ^^'
+ tuo oli mielenkiintoista, ettei selvästi sanottu onko ne vain kavereita vai vähän jotain muutakin
+ itken aina verta kun Naruto aikuistuu ja "tylsistyy", mutta tässä se oli kyllä tehty hyvin ^^
+ tässä ei ollut noita tunteita tavallaan kuitattu vain yhteen kertaa yhdellä repliikillä (osaanpa taas selittää...), vaan kaikki ei onnistunut heti kerralla ja niitä piti käsitellä vähän enemmänkin. Tarkoitan siis vain, ettet ollut sortunut siihen, että kaikki menee aina heti kerralla nappiin ^^ .


- parit pilkut puuttui ja muutama kirjoitusvirhe, mutta niistä ei oikeastaan pitäisi edes mainita, niin vähän niitä oli
- hiukan nuo hitot ja hevonkuuset saivat tuolla välissä hymyilyttämään, mutta eivät nyt pahasti linjaa rikkoneet^^
(- Sasuke oli vähän OOC, mutta ei kai sitä pitäisi tässä tapauksessa miinukseksi laskea :) )


Ei tämä minun mielestä kiirehtinyt. Ehkä Aya-san puhui noista tähdillä kuitatuista kohdista... Minä ainakin itse laitan yleensä mieluummin tähtiä, kuin lörpöttelen jotain juonen kannalta täysin merkityksetöntä, jonka kirjoittamiseen ei kuitenkaan jaksa niin aikaa uhrata ^^ .

Tämä oli todella hyvä ficci! Parhaasta päästä mitä olen suomeksi lukenut :) . Kirjoita ihmeessä lisää!

[Michiko]

Arigato Minori! Alan olla sanaton näiden kehujen keskellä...

Pakko sanoa, että se hevonkuusi oli sellainen heitto... oikoluin vielä tekstiä alkavassa migreenissä pistellen muutamia juttuja sinne tänne kun se vaan jotenkin putkahti... ja sai sen verran hihittelemään että sitten se vain jotenkin jäi sinne... No, eipä tuo venettä kaatane...

Ja kyllä - ennen oli himolukija, nykyisin on aika vähän kortilla mutta onneksi kesälomat on keksitty, silloin voi lukea "varastoon".

(Mitä pahuksen kirjoitusvirheitä sinne nyt vielä jäi?? Täytyy lukea vielä kertaalleen kunhan pää selkenee. Pilkkuvirheitä en ihmettele, ne ovat aina olleet heikko kohtani.)

Jup, katsotaan josko joskus saisin vielä toisenkin stoorin aikaiseksi...

[Michiko]

Enkä minä tiedä mitä sanoisin sulle, paitsi tylsästi: Kiitos! Kiva kun viihdyt sepustusteni parissa... ^^