Mistä: Gravitation
Paritus: Yuki/Shuichi
Genre: Angst, mitäpä muutakaan
and deathIkä: Jos et homoja pelkää niin PG vaikka, ei tässä mitään pahaa tapahdu
Summary: Jaksaako sitä todella jos rakkain henkilö elämästäsi katoaa ainiaaksi?
Here you go.
Huokaus kaikui hiljaisessa asunnossa, tyhjistä, kylmistä seinistä.
Sen sijaan että täällä kaikuisi nuorukaisen nauru.
Shuichi piteli käsissään lämmintä kuppia, ja kahvi höyrysi Shuichin kasvoille, höyry taiteili muotoja ja kuvioita ilmaan, ennen kuin haihtui näkymättömiin.
Tätä kaikkea Shuichin silmät todistivat, mutta...ne eivät todella sitä nähneet.
Kalpeat kasvot olivat ilmeettömät, pinkit hiukset kehystivät kauniita kasvoja, mutta silmissä asusti tyhjyys ja suru.
Nuo violetit silmät, niissä ei enää säihky se lapsekas pilke kuin ennen..
Se oli mennyttä.
Jos katseli muualle asunnossa, näki että jotakin puuttui.
Toki asunto oli iso.. Mutta jokin puuttui.
Jokin elintärkeä. Elintärkeä tälle pojalle . Se paskiainen.
Eiri Yuki.
Mutta turha toivo häntä oli enää toivoa takaisin.
Tosin joskus..
Hiljaa Shuichi liutti tuolia taaksepäin ja nousi ylös.
Hän laittoi takin ja kengät ylleen, sulki hiljaa kalahtaen oven.
Ja asunto jäi tyhjäksi ja kylmäksi. Ilma kiersi siellä haikeana, pääsemättä pois. Haikeana siitä menneestä, joka vielä näkyi nurkissa sumuisina.
Satoi pieniä lumihiutaleita, kevyitä kuin höyhenet, pientä pakkasta oli ilmassa.
Pinkkitukkainen poika käveli väkijoukon keskellä, hiljaisena ja masentuneena.
Pian saavuttiin metalliselle, portille, aidatulle alueelle, jonka maata verhosivat lumi ja hautakummut.
Hautausmaa.
Shuichi oli käynyt kukkakaupassa ostamassa kaksi kukkaa, valkean ruusun ja jäänsinisen orkidean.
Hän jatkoi matkaansa portista, pitkälle hautausmaata. Oli hiljaista, näin aikaisin ei hautausmaalla ollut kovinkaan paljon liikettä.
Kuolleet makasivat maan alla ja hautoja peitti hento lumi.
Se oli itse asiassa kaunista, omalla tavallaan.
Mutta Shuichi vain jatkoi kävelemistä, kunnes saapui erään haudan kohdalle, yksinkertainen, sileä hautakivi, johon oli kaiverrettu höyhen. Tietenkin myös nimi ja elinaika
Eiri Uesugi/Yuki
synt.23.2 1974
kuol. 1.1 2004
"Olet taas se enkeli jota kerran olit"
Shuicihi asetti kukat nojaamaan hautakiveä vasten, lukien sen kymmenennen kerran muistotekstin.
"Niinpä… Olet taas enkeli, mutta olit kyllä sitä minulle aina." Hän kuiskasi. Ilmeessä oli vivahde surua. Shuichi puri huulta, ettei antaisi kyynelille valtaa.
Hän oli kyykistynyt haudan eteen ja sivelteli hautakiveä.
Lumi peitti jo maata, ja sataminen harveni.
Hautausmaalla oli vain nuoren pojan lisäksi muutama vanhempi ihminen. Vanhukset eivät katsoneet ihmeissään hieman vapisevaa poikaa, joka oli kyykistynyt haudan eteen. Niin tavallista. Poikaa näki siellä monta kertaa kuukaudessa. Vanhukset olivat tottuneet hänen. Poikaan, joka ei hymyile eikä naura. Jonka silmissä ei ollut elämää. Vanhukset säälivät häntä, he näkivät ja ymmärsivät että kuollut oli ollut nuorelle miehelle hyvin rakas, kun hän ei voinut edes elää kunnolla ilman häntä. Poika ei ollut vieläkään päässyt suruajan yli. Ja he pelkäsivät…..Ettei tämä pääsisi milloinkaan.
Puitten oksillakin oli hento lumipeite.
Oli kulunut kaksi kuukautta Yukin poismenosta ja se sattui vieläkin niin syvältä ja kipeästi.
Shuichi ei tahtonut vielä lähteä, ei vielä, hän halusi herättää muistot eloon ympärilleen, muistella heidän rakkaita hetkiä.
Niin kuin aina kun käy täällä, rakkaansa luona.
"Hei Yuki, asunto on edelleen niin tyhjä…En ole saanut vielä lähdettyä sieltä, mutta tänään iltapäivällä Hiro tulee auttamaan raivaamaan tavaroita pois, siitä tulee aikamoinen työ..."
"Mutta eiköhän me selvitä siitä." Pieni naurahdus, joka kuihtui nopeasti.
"Mutta en millään voi heittää tavaroitasi pois. Säilytän edelleen sitä lempitakkiasi, se tuoksuu aivan sinulta.. Ja tupakalta.."
Silmissä pilkahti jotain mennyttä. Aivan kuin hänen silmiensä takana olisi syttynyt kirkkaasti välkähtäen se elämäniloinen pilke. Mutta aivan kuin muistaen asioiden oikean laidan, se välke sammui äkkiä kuihtuen noista silmistä.
Ja ne tulivat taas kylmiksi.
Pian hän huomasi, että hautausmaa oli aivan hiljainen, muita ihmisiä ei näemmä ollutkaan enää ja lumisade oli loppunut.
Shuichin takille ja hiuksiin oli jäänyt hiutaleita. Ne eivät ole sulaneet.
Taas Shucihi sivelee hautakiven pintaa, se on niin kylmä ja kova.. ja niin sileä.
Kohmettuminen tuntuu hieman jo jaloissa ja käsissä. Shucihi ei siitä välitä.
"Kaipaan sinua niin paljon.. voi miksi sinun piti mennä? Tyhmä Yuki!!" Hän huudahti.
Lämpimät kyyneleet sulattivat lumeen jälkiä, kukkiinkin ropsien.
"Minä...minä rakastan sinua niin paljon ja silti jätit minut näin? Lähdit paikkaan, josta en voi hakea sinua takaisin, idiootti!" Shuichi käpertyi ja painoi päänsä polviensa väliin.
Valkoisessa ruusussa kimalteli kyynel.
"Ja taas vaihteeksi kierit itsesäälissä? Kokoa itsesi, hitto vie, aina sinun perääsi pitää katsoa." Kylmä kuiskaus halkoi ilmaa ja pojan sydän jätti pari lyöntiä väliin.
Shuichi nosti päänsä hitaasti ja käänsi katseensa.
Yuki nojasi omaan hautakiveensä kyllästyneen näköisenä. Sama musta takki yllään kuin missä hän meni New Yorkiin.
"Y-Yuki?" Shuichi kuiskasi, kyyneleet tulvahtivat entistä runsaammin silmiin.
"Kukapa muukaan, baka." Yuki kuiskasi sarkastisesti, bakan tosin hellemmin.
"Pyyhkisin kyyneleesi, mutta se ei oikein onnistu." Hän sanoi hieman surullisen kuuloisena.
"Tämä…Tämä ei voi olla totta! Olen surusta täysin sekaisin!" Shuichi kiljahti pompahtaen pystyyn.
"Enpä tiedä sinusta, mutta olen tosiaan tässä, usko pois." Yuki vastasi viileästi, kun Shuichi tuijotti häntä.
Hän kurkotti kättänsä, sen sujahtaessa Yukin läpi, hän vilkaisi alas, lumessa ei näkynyt jälkiä.
"Idiootti!" Shuichi ärähti, kyyneleitä tippui lumeen.
"Minä kaipaan sinua niin hirveästi…Ja sinä tulet vain piinamaan minua!" Huuto kajahti tyhjällä hautausmaalla.
"Sinä kärsit yhä? Etkö pysty unohtamaan?" Yuki kysyi hiljaa, silmät peittyivät otsatukan taakse.
"En pysty elämään ilman sinua!!! Joka ikinen päivä on yhtä tuskaa tässä helvetissä…Ilman sinua.." Shuichi huusi, hänen sormessaan kimaltelee kihlasormus, jota ei suostunut edelleenkään ottamaan pois.
"Haluatko tulla?" Yuki sanoi silmät vakavina ja kysyvinä.
"Täh?" Shuichi älähti.
Hän tuijotti rakkaansa silmiä. Ne näyttivät niin kirkkailta. Ne säihkyivät sitä jäistä sinistä, jota kenenkään muun silmissä ei ollut. Ja niissä välkkyi sitä samaa hohdetta, mikä oli Shuichin silmistä kauan sitten kuollut.
"Haluatko tulla mukaani?" Yuki kuiskasi uudelleen hieman ärtyneenä ja ojensi kättänsä.
Kuului tyytyväinen huokaus, näkyi hymy, jota ei ollut näkynyt kuukausiin.
Ja lumeen vajosi vielä lämmin ruumis.
Pelkkä kuori.
Ja aurinko pilkahteli pilvien lomasta.
Ja kuulosti aivan siltä kun auringonsäteiden mukana olisi kuulunut nuorukaisen naurua.
AN: Kommenteilla elän ^^
