Pala Taivasta

Täällä voit esim kysyä oikeinkirjoituksesta, mainostaa tarinaasi tai jopa julkaista tarinasi ;)
Vastaa Viestiin
Avatar
Aya-san
Tokubetsu Jounin
Tokubetsu Jounin
Viestit: 558
Liittynyt: Pe Heinä 08, 2005 16:15
Paikkakunta: Oulu
Viesti:

Pala Taivasta

Viesti Kirjoittaja Aya-san »

Author: Soubi-chan
Title: Pala taivasta.
Rating: PG
Sarja: Naruto
Pairing: Naruto/Sasuke
Beta: Mie. Virheet, oudot lauseet ja omituiset aikamuodot ovat helmasyntini joten pilkun(nussijat)viilaajat tännepäin! Kritiikkinne antavat suunnan, jota pitkin parantaa ja niistä myöskin oppii hyvällä lykyllä ^^ (Neuvoista siis...)
Summary: Naruto on anbu-tehtävällä, mutta hän kaipaa jotain, joka jäi Konohaan. Olipa se unta tai ei, hän pääsi näkemään jotain, joka ei pitäisi olla mahdollista.
Se tapahtuma korostaa, kuinka vähän välimatka merkitseekään heille.
A/N: Tuli kuunneltua Celine Dionin biisiä My Heart Will Go On, eli tätä Titanicin teemaa ^^ Ja halusin myös kokeilla jotain iloisempaa tekstiä, ennen muinoin kun tapoin kaikki hahmoni suurinpiirtein, tai vähintään yhden niistä. Olin kai siihen aikaan masentunut. Mutta anygays, halusin tehdä fikin, joka olisi tunnelmaltaan samanlainen kuin tuo biisi. Mielestäni onnistuin ihan hyvin, eikä tämä ole mikään surullinen! Kukaan ei kuollut 8D Kirjoitin ensiksi raakaversion fikistä, eli pääkohdat ja pikkuhiljaa "täyttelin" sitä. Saatan hyvinkin joskus editoida tätä lisää jos jokin kohta mielestäni tökkii. Kommentit ovat tervetulleita.

~~

Varhainen aamu. Ilma oli vielä hieman kolea viileän yön jäljiltä. Kaste kimalteli lehdissä ja ruohikossa. Näytti siltä, kuin koko metsä olisi kimallellut. Pari lintua tiiraili oksistossa ja visersi hiljaa. Niitten äänien lisäksi aamun rauhaa ei häirinnyt vielä mikään.

Sen metsän reunalla olevalla mäellä nuori mies makasi selällään nurmikolla, lihaksikkaat, ruskettuneet ja naarmuisat kädet niskan takana. Kultaiset hiukset olivat sekaisin hänen päänsä ympärillä, jotka olivat likaiset ja ryvettyneen näköiset, niin kuin muutenkin poika näytti olevan. Hänellä oli valkoinen anbu-liivi yllään tummansinisten housujen ja suojien lisäksi. Hänen miekkansa ja anbu-naamionsa olivat hänen vierellään nurmella. Tuijotti taivasta yläpuolellaan. Nousevan auringon säteet värjäsivät taivasta vaaleanpunaisiin ja sinisin sävyihin pilviä myöten. Tummaa sineä näkyi vielä toisella puolella taivaanrantaa hiukkasen, mutta sekin oli häviämässä pian ja muuttumassa vaaleaakin vaaleammaksi siniseksi.
Poika, auringon kultaa hiuksissaan, tuijotti tätä taivasta pala sen sineä silmissään.
Niistä silmistä näkyi että hän oli kaukana poissa.

”Sinä...Lähdet taas vai mitä?” Naruto kuuli tutun äänen takaansa ja kääntyi, kohtasi mustatukkaisen pojan katseen.

”Jep, tämä kestää kuulemma pari kuukautta. Ehkä kolmekin jos huonosti käy. Saan ensimmäistä kertaa olla johtamistehtävissä! Tehtävä oli aika vaarallinen, jos oikein ymmärsin. Tsunade varoitti että kuolema olisi meidän kantapäillä lähempänä kuin koskaan ennen.” Blondi sanoi pirteästi, mutta oli vähällä puraista kieltänsä viimeisen virkkeen lausuessaan ja käänsi selkänsä pojalle, jatkaen varusteittensa pakkaamista. Herra oli kuin 12-vuotias oma itsensä, vaikka ikää oli jo 20 vuotta. Mutta häntäpä ei ikä paina koskaan, se oli tullut monta kertaa huomattua.

Hän kuuli kevyet askeleet takanaan, mutta jatkoi vain puuhiaan.
”Ainahan anbu-tehtävät ovat…Että kolme kuukautta.” Sasuke tokaisi. Vaaleatukkainen poika aisti että toinen oli aivan hänen takanaan. Naruto ei nähnyt hänen kasvojaan, mutta oli oppinut lukemaan toisen äänensävyä erinomaisen hyvin.
Heistä kumpikin tiesi.
Ninjat eivät saa näyttää tunteitaan. Jokainen tehtävä saattoi olla kuolemaksi. Eikä saanut rakastaa.
Valitettavasti he olivat rikkoneet niitä neuvoja pariinkin otteeseen.

”Aivan, tuskin taidat selvitä ilman minua niin pitkään Sasuke-ku~n” Naruto sanoi venyttäen ääntään kujeilevasti ja kääntyi virnistämään Uchihalle, joka katsoi häntä lievästi sanoen ärtyneen näköisenä.
”Milloin vain, Uzumaki” Ääni oli kolea ja pojan kulmakarvat olivat menneet ruttuun. Oli ristinyt kätensäkin rinnalleen.
”Älä nyt, tiedän hyvin että tunnet olosi…Tyytymättömäksi kun en ole paikalla, vai mitä?” Naruto sanoi ilkikurisesti ja iski silmää. Jos hän jotain rakasti tehdä, niin kiusoitella poikaa juuri näin ja saada tämä hämmennyksiin. Se oli kunnioitettava taito Konohassa.

Sasuke parin sekunnin ajan vain tuijotti häntä, räpsyttäen hämmentyneenä silmiään. Sitten, hento puna nousi varoittamattomasti hänen poskilleen.
`Onnistuin! Jessus hän on niiiiin söpö kun käyttäytyy noin!` Blondi ajatteli ketunvirne naamallaan ja päälle päätteeksi pörrötti mustaa hiuspehkoa.
Hän ei yllättynyt, kun Uchiha äkäisenä läimäytti käden pois ja mulkaisi häntä murhaavasti.

”Kun tulet takaisin sieltä, saat elämäsi löylytyksen.” Poika murahti ja katsoi sivullensa. Puna ei ollut vielä kadonnut hänen poskiltaan. Uchihan silmät olivat pikimustat kuin ennenkin, eikä ulkopuolinen voinut sanoa mitään niitä katsomalla, mitä tunteita hänessä pyöri.
Vain yksi oli saanut avattua ovia, jotka olivat lukittuina niin pitkän aikaa. Vain yksi osasi kulkea niissä mielen käytävissä jotka olivat hämäriä alati.
Se yksi ja ainoa.

”Ehkäpä, jos saat tilaisuutta siihen.” Naruto sanoi hymyillen tällä kertaa lempeästi.
Hän sulki pussin, kiinnitti sen vyöhönsä, tarttui katanaansa ja lähti kohti ulko-ovea.
Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, vain Naruton askeleet kaikuivat huoneessa.
Kun hän avasi oven, blondi kääntyi katsomaan Sasukea ja virnisti viimeisen kerran hänelle silmät tuikkien. Sen hymyn viesti oli selvä: Älä huolehdi. Minä tulen takaisin.
Mustatukkainen poika vain tuhahti vastaukseksi ja käänsi dramaattisesti päätänsä hiukset heilahtaen, kädet puuskassa. Hän kyllä pystyi katsomaan lähtöä silmänurkastaankin.
Uzumaki Naruto nosti anbu-naamion kasvoilleen ja katosi ääneti pimenevään iltaan


Poika huokaisi, silmät rävähtämättä hän jatkoi taivaan katselua. Kolme kuukautta oli jo melkein täynnä. Ikävä tuntui jo rinnassa.
Se sisälsi tosiaan myös tuskaa. Oli ikävä ääntä, joka laukoi kyynisiä kommenttejaan tai lempeästi kutsui häntä. Kasvoja, jotka olivat hänelle rakkaimmat.
Hän oli aluksi saanut pidettyä melkein koko ajan mielensä tehtävässä, mutta mitä enemmän sitä oli saatu hoidettua, sitä vaikeampaa oli olla ajattelematta sitä, mitä Konohassa oli.

Kyllä, hän nytkin ajatteli sitä. Tehtävä oli viimeistä vaille hoidettu ja kultatukkainen poika mietti, oliko häntä kaivattu niin paljon kun hän oli itse haikaillut takaisin.
Silti, päänsä takanurkassa, hänestä tuntui, ettei hän ollut täysin yksin jätetty. Eikä hän tarkoittanut anbu-ryhmänsä jäseniä.

Vaikka välimatkoja oli kilometrejä, tunteja, mitä vain. Hänestä tuntui, ettei ollut koskaan täysin yksin nykyään. Se tunne yhdisti heitä, mikä oli syntynyt jo ennen, kun kumpikaan heistä tiesi sen olemassaolosta tai sen voimasta.
Toinen ei ollut hänen vierellään, mutta tavallaan myös oli, nimittäin hänen päässään.

Poika haukotteli ja venytteli jäseniään, ummisti silmiään hetkeksi. Hän ei osannut sanoa, kuinka kauan oli maannut siinä.
`Aivan sama, haluan nähdä hänet. Nyt` Hänen kaipaus kiteytettynä. Yhtäkkiä vain yksi sana lausuttiin hänen ajatustensa keskellä..
”Naruto.”
Hän ei ollutkaan avatessaan silmänsä makaamassa niityllä. Ei lähimaillakaan. Naruto näki kalpean, mustatukkaisen pojan tekemässä ruokaa keittiössä ja katsoen samalla ulos. Ilme oli yhtä kylmä ja piittaamaton kuin tavallisestikin, mutta tukka oli omituisesti sekaisin. Aivan kuin poika ei olisi jaksanut laittaa niitä kunnolla tavanomaiseen ojennukseen.
Eikä hän myöskään huomannut leikatessaan perunoita, että ne alkoivat enemmänkin muistuttaa perunasilppua kuin lohkoja.
Ja yhtäkkiä nuo pikimustat silmät tuijottivat suoraan blondin omiin.


”Pomo!” Kuului ärtyisä ääni yhtäkkiä Uzumakin yläpuolelta ja hän tunsi kevyen töytäisyn kyljessään.
”Ylös siitä! Konohamaru havaitsi kohteen koillis-osassa metsää ja pyysi sinua tulemaan tutkimaan asiaa.” Silmät rävähtivät hämmästyneinä auki, pala taivasta loistaen kirkkaampina niissä. Anbu-naamioinen poika oli kumartunut hänen ylleen.

”Hai hai! Vielä tämä, ja pääsemme kotiin!” Naruto hihkaisi ja ponkaisi heti jalkeille.
Ryhmän muut jäsenet pudistivat päätään ja lähtivät näyttämään tietä.
Uzumaki oli aikeissa seurata heitä, mutta ensin…

Hän katsoi taivaalle, aurinko oli jo nousemassa.
Lähellä tai kaukana…Minä olen aina luonasi ja sinä minun?
Missä ikinä oletkin…

Poika katsoi aurinkoa, joka kipusi korkeammalle horisontissa. Naruton ympärillä puut ja ruohikko kylpivät kirkkaassa valossa, niin kuin poika itsekin.
Hän katsoi taas kauas pois ja hitaasti…Blondin kasvoille kohosi hymy.
Hän laittoi anbu-naamion kunnolla kasvoillensa ja pinkaisi muitten perään.
Mikään välimatka ei pysäyttäisi häntä nyt.
Pian, hän olisi tulossa kotiin.
Kuva
Avatar
Kyu
ANBU
ANBU
Viestit: 461
Liittynyt: To Huhti 14, 2005 16:51

Viesti Kirjoittaja Kyu »

Itseasiassa, minä pidin.. (yllätysyllätys -.-) teksti tyyli oli minun makuuni, sitä oli mukava lukea, mukavasti jaksoitettu.. sm..
Kuva
Avatar
Michiko
Genin
Genin
Viestit: 123
Liittynyt: Ma Kesä 27, 2005 17:22

Viesti Kirjoittaja Michiko »

Todella ihana tarina! Hyvin kerrottuja yksityiskohtia jotka loivat tunnelmaa, ja kuvasit poikien tunteita erinomaisesti, kumpikin tuntui ihan omalta itseltään. ^^

Varsinaisia kirjoitusvirheitä en näin äkkiseltään huomannut, mutta tuo "pätkäisty" lauserakenne pisti muutamassa kohdassa silmään, kuten Vaikka välimatkoja oli kilometrejä, tunteja, mitä vain. Hänestä tuntui, ettei ollut koskaan täysin yksin nykyään. Itse en olisi laittanut pistettä vaan pilkun, jotenkin tuo tuntuisi yhtenäiseltä lauseelta jota ei olisi kannattanut pisteellä jakaa (ja minulla ei ole tähän sitten mitään kieliopillista syytä, ihan mutu-juttua vaan). ^^"

Niin, ja pariin kohtaan oli eksynyt heittomerkit lainausmerkkien tilalle.

Mutta ei ollut mitään niin suuria virheitä, etteikö tämän lukemisesta olisi nauttinut. ^__^

Koskas muuten teet jatkoa sille "Ei Sasuke-chan vaan Sasuke-homo" -tarinallesi? on sen verran hyvä, että suorastaan huutaa jatkoa. ^_~
Kuva
Kts Nixuboylle "lainasta" | Y.S.A.K - jep... ^^;
~Paha saa aina - parhaat päältä... ~
Vastaa Viestiin