the coward who loves [jrock, Gazette, K-13]

Täällä voit esim kysyä oikeinkirjoituksesta, mainostaa tarinaasi tai jopa julkaista tarinasi ;)
Vastaa Viestiin
Avatar
miyoko
ANBU
ANBU
Viestit: 402
Liittynyt: To Huhti 07, 2005 15:02
Paikkakunta: Tampere
Viesti:

the coward who loves [jrock, Gazette, K-13]

Viesti Kirjoittaja miyoko »

Otsikko: the coward who loves
Kirjoittaja: miyoko
Bändi: the GazettE
Henkilöt: Ruki, Uruha
Ikäraja: K-13
Tyylilaji: angst, draama
Oikolukija: Toruko [Lost and Foundista]
Huom: En omista henkilöitä. Ficissä esiintyvät laulunsanat ovat Tiktakin biisistä Samantekevää.
Yhteenveto: Ikävä, joka ei koskaan jättänyt. Kaipuu, joka seurasi kintereillä, ei sallinut unohtaa.


Alkulöpinät: Eipä kummempia. Ajattelin hetken mielijohteesta laittaa tämän tännekin. Toivottavasti nyt löytyy edes joitain lukijoita. Tämä on julkaistu parissa muussakin paikassa.
Olin halunnut jo kauan kirjoittaa tuosta biisistä jotain ja tällaisen sain aikaiseksi. Toivottavasti pidätte.


~



Kasoittain juhlivia ihmisiä ja musiikkia. Valonheittimet piirsivät kuvioitaan likaiseen lattiaan, ja tanssialue oli yhtä suurta käsien ja päiden merta.
Syrjässä tästä kaikesta, sohvalla seinän vierustalla, istui Ruki kädessään koskematon olutlasi. Hänen katseensa harhaili ympärillä pyörivästä ihmisestä toiseen tarkentumatta erityisesti mihinkään. Miten paljon mieluummin hän olisikaan ollut missä tahansa muualla, mutta se ei valitettavasti ollut hänen päätettävissään. Levy-yhtiö oli velvoittanut kaikkien bändien kaikkia muusikoita saapumaan järjestettyihin juhliin. Rasittavaa. Ruki oli viettänyt puolet illasta yrittäen vältellä PS Companyn väkeä parhaansa mukaan. Häntä ei juuri sillä hetkellä kiinnostanut jutella tulevasta kiertueesta tai uusista biiseistä, joita he olivat tekemässä.

Ruki laski olutlasin kädestään edessään olevalle pöydälle. Hänen ei tehnyt mieli edes juoda.
Vokalistin silmät hakeutuivat kuin itsestään huoneen toiselle puolelle, toiseen sohvaan ja niihin kahteen ihmiseen, jotka sillä istuivat. Istuivat miltei sylikkäin, huomaamatta mitään ympärillään. Rukin sisintä vihlaisi hänen katsoessaan noita kahta. Hän ei tiennyt, mistä Uruha tuon tytön oli löytänyt, ja ensimmäisiä kertoja hänet nähdessään, vokalisti oli uskotellut itselleen hänen olevan vain joku kitaristin tuttu. Rukin toiveet olivat kuitenkin särkyneet lopullisesti Uruhan saavuttua juhliin samainen tyttö kainalossaan.

Hän istui silmät naulittuna kitaristiin. Vaikka joka sekunti noiden kahden kuhertelun seuraamista tuntui repivän hänen sydäntään riekaleiksi, hän ei kääntänyt katsettaan. Vokalisti seurasi, miten he nousivat ylös sohvalta ja miten tyttö veti nauravaa Uruhaa kohti tanssilattiaa.
Silloin, yhdeksi lyhyeksi hetkeksi, Uruhan katse osui suoraan huoneen toisella puolella istuvaan Rukiin. Vokalistin sydän tuntui hyppäävän kurkkuun ja hän laski nopeasti katseensa, kuin ei olisi ikinä tuijottanutkaan. Kitaristin kuitenkin käännyttyä pois, Rukin silmät löysivät hänet nopeasti uudestaan. Tyttö tanssi Uruhaa vasten, kietoi kätensä hänen ympärilleen, kuiskasi jotain hänen korvaansa… Vokalistin leukaperät kiristyivät, ja hänen kyntensä kaivautuivat kämmenpohjiin käsien puristuessa nyrkkiin.

Äkkiä kaksi huojuvaa olemusta tukki Rukin näkökentän. Aoi ja Kai.
”Ruki, mitä ihmettä sinä täällä yksin istut?” kitaristi kysyi.
”Tule, porukka tuolla haluaa sinut laulamaan karaokea”, Kai sanoi iloisesti ja tarttui vokalistin käteen kiskoakseen hänet ylös sohvalta.
”Ei kiitti”, Ruki sanoi töksäyttäen ja teki torjuvan eleen kädellään. ”Minä häivyn täältä.”
Sen sanottuaan hän nousi sohvalta ihan omin voimin ja lähti raivaamaan tietään ihmisjoukon läpi ulko-ovelle päin jättäen Aoin ja Kain tuijottamaan jälkeensä. Aivan sama, mitä he ajattelivat, aivan sama, mitä levy-yhtiö ajattelisi – hän halusi nyt vain pois.
Paha olo väänsi Rukin vatsaa ja pidätetyt kyyneleet kuristivat hänen kurkkuaan.

Hän koskee sun niskaa
ja hymyilee.
Mä en kestäisi olla,
mitä mä teen?


~

Miten se kaikki oikein edes alkoi?
Rukista tuntui kuin siitä olisi ikuisuus, vaikka todellisuudessa vain kaksi vuodenaikaa oli ehtinyt seurata toistaan sen jälkeen. Liian paljon oli tapahtunut liian lyhyessä ajassa.
Ne tapahtumat olivat pyörineet vokalistin mielessä usein viime aikoina. Vaikka muistelu toisaalta vain lisäsi tuskaa, se myös jollain kummallisella tavalla helpotti sitä. Enää tuosta kaikesta oli jäljellä vain muistoja, mutta niitä Ruki vaali sitäkin enemmän. Muuta hänellä ei enää ollut, ja muuta hän ei enää ikinä saisi.

Niihin aikoihin Uruha oli ollut etsimässä uutta asuntoa ja oli sitten muuttanut väliaikaisesti Rukin luo. Ensin oli tuntunut oudolta, että asunnossa, jonka jokainen neliömetri oli ennen kuulunut vain ja yksinomaan vokalistille, asuikin nyt joku toinen, joka tarvitsi myös noita samoja neliömetrejä. Tilaa oli tuntunut äkkiä olevan paljon vähemmän kuin aikaisemmin, ja Ruki oli ehtinyt montaa kertaa kysyä itseltään, miksi ihmeessä oli suostunut ottamaan toisen nurkkiinsa.
Jonkin ajan kuluttua tilanne oli kuitenkin tasaantunut, ja pian Ruki ei edes muistanut, millaista oli ollut asua yksin. Muut bändin jätkät alkoivat kiusoitellen kutsua heitä avopariksi ja olivat muka iloisia siitä, että vokalisti oli viimein löytänyt jonkun, joka pitäisi huolta hänen kämpästään. Uruha ja Ruki suhtautuivat muiden leikinlaskuun aluksi naureskellen, mutta pian toisten vitsit alkoivat kuitenkin olla koko ajan vähemmän ja vähemmän naurettavia.

Jotain tapahtui, ja äkkiä se uusi ja aluksi niin rasittavalta tuntunut kämppäkaveri olikin Rukin elämän tärkein asia. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, miten ystävyys, johon he olivat Uruhan kanssa kasvaneet monta vuotta, saattoikin niin nopeasti muuttua joksikin muuksi.
Muuttua ja sitten taas kadota jonnekin, ikään kuin mitään ei olisi ikinä ollutkaan.
”Ei tämä toimi… Minä en ole sinua varten…”
Nuo sanat soivat yhä vokalistin korvissa, lujina, päättäväisinä, lopullisina.
Hän ei ollut väittänyt vastaan, ei tapellut tai anellut toista jäämään. Hän oli kestänyt kaiken ilmeenkään värähtämättä, teeskennellyt ettei se merkinnyt hänelle sen enempää kuin Uruhallekaan näytti merkitsevän. Mutta kun viimeinenkin kitaristin muuttolaatikko oli kadonnut hänen nurkistaan, ja kun pronomini ’me’ oli lopullisesti muuttunut takaisin yksikön ensimmäiseksi ja toiseksi persoonaksi, tuska ja ikävä, jotka vokalisti oli kätkenyt sisäänsä, olivat viimein ottaneet hänestä vallan. Sitä kaikkea oli seurannut lukemattomia unettomia öitä ja lukuisia turhautuneita kyyneliä.

Sul oli metalliketjussa heijastin,
ja mul oli sotkuinen tukka.
Ja maailma kuin siinä ei muita ois.
Nyt mä oon väsynyt, turta ja sekaisin.
Mä oon säälittävä rukka,
joka murheeseen uppoo, eikä pääse pois.
Mitä musta jää?
Kasa ikävää.
Samantekevää.


~

Muutamaa päivää juhlien jälkeen Gazette oli jälleen täydessä työntouhussa. He olivat järjestelemässä ja hoitamassa kiertueeseensa liittyviä asioita, joita tuntui taas kerran olevan enemmän kuin tarpeeksi.
Ruki, jonka oli määrä suunnitella loppuun heidän tuleva kiertuepaitansa, yritti kaikin keinoin keskittyä työhönsä ja sulkea heidän managerinsa kanssa keskustelevan Uruhan mielestään. Vokalistin silmät eksyivät kuitenkin tämän tästä tietokoneen ruudulta kitaristiin, mutta tämän katsoessa takaisin, Ruki laski nopeasti katseensa takaisin näyttöruutuun. Hän nosti kädet kasvoilleen ja hieroi väsyneitä silmiään. Helvettiin koko kiertue, juuri sillä hetkellä edes Gazette ei jaksanut kiinnostaa häntä.

Ne tunnit tuntuivat pidemmiltä kuin koskaan, mutta viimein kaikki oli saatu enemmän tai vähemmän järjestykseen, ja Rukista tuntui ihanalta päästä pois rakennuksesta. Muut bändin jäsenet astelivat ulos pimenevälle parkkipaikalle hänen vanavedessään jutellen ja nauraen toistensa kanssa. Uruhan nauru kaikui Rukin korvissa, ja silloin hänen teki enemmän kuin mitään mieli pysäyttää toinen ja sanoa hänelle jotain – mitä tahansa.
Hän ei tehnyt niin.
”Jaa jaa, katsokaas, kuka on taas Uruhaa vastassa”, Kai sanoi äkkiä naurahtaen.
Ruki nosti katseensa maasta vain nähdäkseen sen tytön juoksevan kitaristin syliin ja painavan suudelman hänen poskelleen muiden jätkien virnuillessa vieressä. Ruki puri huultaan ja kääntyi pois. Hänen ei todellakaan tarvitsisi todistaa tätä.
Vokalisti lähti astelemaan autoaan kohti.
”Ruki?” Reita kuului huikkaavan hänen jälkeensä.
”Minun… pitää mennä, sori”, Ruki sanoi hiljaa.

Hän koskee sun niskaa
ja hymyilee.
Mä en kestäisi olla,
mitä mä teen?



Toiset päivät olivat helpompia kuin toiset. Välillä tuntui, että Ruki pystyi suhtautumaan Uruhaan niin kuin ennen kaikkea tätä – ystävänä. Toisina päivinä taas paha olo tuntui repivän hänet kappaleiksi, ja ikävä väänsi vatsaa niin että oksetti. Se päivä kuului ehdottomasti jälkimmäisiin.
Ruki seisoi ikkunan edessä katsellen ulos hämärään. Ilma ulkona oli kylmä, kylmempi kuin vielä kertaakaan sinä syksynä, ja vokalistin hengitys tiivistyi heikoksi huuruksi viileään lasiin. Asunto hänen selkänsä takana oli pimeä ja hiljainen. Ruki seisoi hiljaa syvällä mietteissään, muistoissaan. Oikeassa kädessään hän pyöritteli mustaa plektraa, jossa oli yksi valkoinen kanji-merkki.

Ruki nosti katseensa kohti tummaa taivasta. Se oli paksussa pilvessä.
Pian sataa lunta, hän ajatteli etäisesti. Talvi oli nyt lähempänä kuin koskaan. Hassua, miten hyvin sää toisinaan kuvasti omia tunteita. Rukin sisin tuntui sillä hetkellä yhtä kylmältä ja tyhjältä kuin ilta ikkunan toisella puolella.
Vokalisti puri huultaan ja avasi sitten vieressään olevan parvekkeen oven raolleen. Kylmä tuuli tunkeutui heti sisälle asuntoon ja sai ikkunan verhot ja Rukin hiukset heilumaan. Se tunkeutui ohuen, mustan t-paidan läpi ja nosti ihon kananlihalle. Viima tuntui ihanan kylmältä hänen kuumottavia poskiaan vasten. Ruki sulki silmänsä ja mietti enää hetken. Hän työnsi plektran taskuunsa, kääntyi ja asteli pois ikkunalta jättäen oven raolleen, tuulen puhaltamaan sisään.

Rukin oli lapsuudesta asti ollut paljon helpompi kirjoittaa kuin sanoa asiat ääneen. Hänen tapauksessaan paperille piirretyt merkit olivat kertoneet sen, mihin hän ei itse ollut pystynyt. Niin ne tekivät nytkin. Saadessaan käsiinsä kynän ja paperia, ne tunteet ja ajatukset, jotka hän oli visusti sulkenut sisäänsä, purkautuivat viimein ulos nopeassa ja kiireessä kirjoitettujen sanojen ja lauseiden muodossa. Nostaessaan viimein kynän paperista, Rukista tuntui kuin se voimakas paine hänen rinnassaan olisi hellittänyt hieman. Mutta vain hieman.
Hän taitteli paperin, laski sen käsistään ja meni hakemaan vanhan, mustan nahkatakkinsa. Vokalisti heitti sen ylleen ja kokeili taskuja. Tupakkaa oli vielä jäljellä. Hyvä.

Vielä hetken Ruki seisoi tyhjän ja alakuloisen asuntonsa eteisessä. Hän antoi katseensa kiertää ympäri huoneistoa. Viimein, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, hän nosti tummat aurinkolasit silmilleen, huokaisi syvään ja astui ulos.
Kirje jäi taiteltuna keittiön pöydälle, josta auki jätetyn oven raosta puhaltava tuuli lennätti sen lattialle.

Ja mä vähenen, palelen.
Mä haluun pois ja mä haluu en.
Ilman sua ei oo mua, ei ollenkaan!
Mikset sä?
Ja miksen mä?
Miksei enää ikinä?
Ja ulkona kaukana jäätyy maa.



Ruki asteli eteenpäin samoja reittejä, joita hän oli niin monet kerrat kävellyt koiransa kanssa. Enää hänen ei ollut pitkään aikaan tarvinnut lähteä ulos koiran takia, mutta vokalistilla oli tapana edelleen kävellä samoja reittejä vanhasta tottumuksesta – yksin.
Ilma oli todellakin kylmä, Ruki värisi tuulen tunkeutuessa hänen takkinsa sisään. Asfaltti hänen edessään kimmelsi jääkiteistä, ja hänen kenkänsä kopisivat osuessaan sitä vasten. Sametinmustalta taivaalta alkoi hiljalleen sataa lunta, hentoja, pieniä hiutaleita. Ruki katseli, miten ne osuivat tummaan maahan hänen jalkojensa juuressa, ja jossain syvällä kaiken se surun ja ikävän alla hän oli iloinen. Hän oli aina rakastanut talvea.

Ruki muisti, miten Uruha oli nauranut hänelle hänen kertoessaan, että oikeasti piti paukkupakkasista ja vuoden pimeimmästä ajasta. Kitaristi taas rakasti kaiken sen loppumista, kevättä.
Ruki sulki silmänsä ja yritti muistella Uruhan naurua, Uruhan ilmettä silloin, kun tämä oli saanut tietää Rukin juoneen kaikki hänen viininsä, Uruhaa silloin, kun tämä makasi häntä vasten, kuiski hiljaisia sanoja hänen korvaansa ja silitti hänen hiuksiaan. Se kaikki sattui, se teki niin kipeää. Kuin jokin olisi syönyt häntä sisältä päin, jättäen jälkeensä vain tyhjän kuoren.

Mitä musta jäljellä jää?


Tuuli puhalsi lumihiutaleita Rukin kasvoille. Ne sulivat hänen lämmintä ihoaan vasten, sekoittuivat poskille valuneisiin kyyneliin. Vokalisti riuhtaisi aurinkolasit silmiltään. Ne kolahtivat maahan hänen jalkojensa juureen. Hän ei nostanut niitä, asteli vain eteenpäin, kuivasi nopeasti kyyneleensä. Hänen silmiään kirveli, mutta hän ei antanut itselleen lupaa itkeä enää.

Maa muuttui hiljalleen valkoiseksi Rukin ympärillä. Hän suuntasi askeleensa hitaasti kohti satamaa. Hän ei ollut enää kaukana.
Vokalisti muisteli, miten hän ja Uruha olivat useita kertoja seisseet satamassa meren äärellä, katselemassa tulevia ja lähteviä laivoja. Se oli ollut kaunista. Nyt Ruki ei ollut käynyt satamassa pitkään aikaan. Meri oli jo tähän aikaan vuodesta musta ja kylmä.
Vokalisti tunsi, että hänen oli mentävä. Ikävä ei koskaan jättänyt häntä, kaipuu seurasi hänen kintereillään, ei sallinut hänen unohtaa. Se oli liian suuri, sietämätön.

Meren lähestyessä askel askeleelta, Ruki kaivoi Uruhan plektran taskustaan ja puristi sen tiukasti nyrkkiinsä. Hän ei halunnut unohtaa. Kyyneleet polttivat hänen silmännurkissaan, mutta hän ei antanut niiden virrata. Kaipuu, suru ja kasvava epätoivo väänsivät hänen vatsaansa, mutta hän ei kääntynyt pois. Ei enää.
Viimein Ruki tunsi tutun suolan tuoksun nenässään.

Mitä musta jää?
Kasa ikävää.
Samantekevää.



Maahan hiljalleen satava ensilumi peitti vähä vähältä tielle painautuneet yksinäiset kengänjäljet, jotka astelivat pois, vaan eivät takaisin.


~


Loppulöpinät: Hmm, kommentit olisivat enemmän kuin ihania. ^^ miyoko kiittää.
Vastaa Viestiin