REM / K-15

Täällä voit esim kysyä oikeinkirjoituksesta, mainostaa tarinaasi tai jopa julkaista tarinasi ;)
Vastaa Viestiin
Avatar
Ataxia
Genin
Genin
Viestit: 145
Liittynyt: Pe Heinä 17, 2009 20:17
Paikkakunta: Kerava

REM / K-15

Viesti Kirjoittaja Ataxia »

En tiedä saako tänne laittaa tarinoita joilla ei ole mitään tekemistä Naruton kanssa, mutta tuskin siitä haittaakaan on. Myönnän, että kielioppivirheitä on ihan varmana. Toivon silti, että annatte pahimman anteeksi dysleksiani takia. Ja siksi, että tämä on ihan ilmaiseksi viihteeksi tarkoitettu keskipitkä novelli.

Tämä ensimmäinen luku on alkuraapaisu, eikä sisällä voimakkaita kohtauksia. Tarinan myöhemmät luvut tulevat tosin sisältämään teemoja joita ei kai voi suisitella herkimmille.
---
REM
Kirjoittanut: Ataxia

Tämä tarina pohjautuu oikeasti nähtyihin uniin, joita on muokattu tapahtumakohtaisesti.

Lyhyesti:

Alette on nuori, pian peruskoulunsa päättävä vaaleaverinen tavallinen Suomalaistyttö, jonka intohimon kohteena ovat unet ja niiden tulkinta. Tämä kiinnostus saa epätavallisen käänteen kun unet alkavat tunkeutua hänen todellisuuteensa, jättäen omat jälkensä.
Pian on enää vaikea vetää selvää linjaa joka erottaisi toden epätodesta.

1.

Uusivuosi oli takana ja edessä oli viimeinen viiden kuukauden puristus ennen kesälomia ja peruskoulun päättymistä. Moni on yleensä mielissään tästä, sillä koulujen loppuminen avaa viimein ovet tulevaisuudelle. Jatkaako lukutoukkana lukiossa vai ammattikoulussa. Alkoi olla aika tehdä päätöksiä.
Oli kuitenkin yksi nuori neito, jolle tämä askel tulevaan tuntui huteralta. Alette Salokannel ei tiennyt miksi tulla isona, saati edes mitä tehdä seuraavaksi. Hän oli 14 ja puoli-vuotias haaveilija, jolle maistui enemmän musiikki ja uneksiminen, kuin opiskelu. Eikä hän ole juuri koskaan ollut kovin hyvä koulussa. Tunsi olevansa aina viimeisenä kaikessa. Ja vaikka hänellä oli jokusen kaveria koulussa, Keski-Uudenmaan ankeassa tohinassa, tunsi hän silti itsensä hyvin usein yksinäiseksi. Aivan kuin ketään ei oikeasti olisi kiinnostunut mitä hänen päässään liikkui.
Toki opettajat ja opinto-ohjaaja usein sitä ääneen ihmettelivät, mutta Alette arveli heidän oikeasti olevan kiinnostunut vain siitä miten hyvin palkka juoksi. Kun he keskustelivat tytön kanssa, he näkivät vain hiljaisen nuoren, jota ei maailmanmeno tuntunut kiinnostavan yhtään. Ja totta se olikin, sillä Aletelle oli yksi ja sama vaikka koko Eurooppa hukkuisi tulvavesien alle yhdessä yössä, oli kuin hän odottelisi vain hiljaa kun kuolema kolkuttaisi ovelle.
Mutta oli yksi asia mistä hän oli kiinnostunut enemmän kuin mistään muusta. Unista. Jo parin vuoden ajan hän oli pitänyt unipäiväkirjaa, sekä tutkinut läpi jokaisen kirjan aiheesta mitä vain saattoi löytää. Ja ainoa tapa jolla hän sai tyydytettyä janoaan, oli uneksia. Tosin viime aikoina hänen unensa olivat alkaneet mennä yhä eriskummallisemmiksi.
Kun kunnan alueella tapahtui raaka verityö, oli Alette sitä edellisenä yönä nähnyt unen jossa hän itse juoksi puukko kädessä, jahdaten jotakuta metsän pimeydessä. Tosin itse puukotus tapahtui illan vasta hämärtyessä, mutta ei suinkaan metsässä vaan kaupungin keskustassa. Ja samalla kun muut kauhistelivat sitä, että uskalsiko enää missään kulkea ilman luodinkestäviä liivejä, Alettea ei kiinnostanut kuin pohtia näkemäänsä unta ja sen merkitystä.

Koulupäivä oli viimein ohi ja klo. 15 Alette pääsi viimein hinautumaan kotiinsa. Kauan kaivattu perjantai saapui kuin saapuikin ja hän ei voinut kuin päivitellä mielessään sitä, kuinka hitaasti arki aina eteni. Kotimatka kului omissa maailmoissa, kuten aina ja oli melkeinpä hätkähdyttävää huomata, että pian hän jo seisoikin kotipihallaan.
Alue oli tiheään asuttua asuinaluetta ja hänen koti talonsa oli yksi monista identtisistä paritaloista, jotka niin typerällä tavalla kaikki muistuttivat toisiaan. Hän ei ollut varma missä hän mieluiten asuisi kuin täällä, mutta ainakin jossain missä ei tarvitsisi kuunnella naapureiden lasten kiljumista. Se oli vain yksi syy miksi Alette niin mielellään lukkiutui omaan huoneeseensa, pisti musiikin soimaan, luki kirjoja ja surffaili netissä.
Ajoittain hän saattoi istua aikaansa olohuoneessa televisiota katsellen, joka oli ehkä ainoaa aikaa jota hän oikeasti käytti perheensä kanssa. Aleten pari vuotta nuorempi Anni-sisko, sekä työnarkomaani vanhemmat eivät olleet juuri kiinnostavaa seuraa. Anni oli hänen mielestään ehkä ainoa siedettävä ihminen koko huushollissa. Isä ja äiti taas tuntuivat tyypillisiltä oravanpyörän uhreilta, jotka eivät edes tajunneet kuinka tylsää heidän elämänsä oli.
Todellisuus tympäisi. Sinä iltana Alettea ei huvittanut televisio tai seurustelu. Kuten niin usein aiemmin, hän vetäytyi taas omiin oloihinsa, selaili tunnettua Englanninkielistä kuva ja keskustelu palstaa internetistä. Mutta vaikka hän nauttikin sokeripitoisia limsoja, alkoi uupumus painaa jo kello yhdeksänaikaan illalla. Kello ulottui vasta puoli kymmeneen kun silmissä alkoi jo polttaa ja ainoa asia joka tuntui vetävän puoleensa oli oma sänky. Ja koska iltatoimet oli jos suoritettu hyvissä ajoin, oli suorastaan autuutta ryömiä peiton alle tuona kylmänä tammikuisena perjantai-iltana.
Itsestään selvää oli, että Alette toivoi taas näkevänsä mielenkiintoisia unia. Jotain jossa riittäisi pohdittavaa myöhemmäksi ja tutkittavaa mahdollisien merkitysten varalle. Esitystä odotellessa hän kävi mielessään aikaisempia uniaan, kiteytti niistä selvempiä nippuja ja kuunteli sivukorvalla kun televisio vielä pauhasi olohuoneessa. Valon vielä tunkeutuessa ovenraon välistä, Alette ei edes huomannut kuinka hänen tajuntansa alkoi laskea.

Kesäilta. Illanhämärä peitti alleen koko kaupungin ja jopa suurelle alueelle istutetut kukkapenkit eivät onnistuneet tuomaan lisäväriä illan harmauteen. Oli epätavallisen rauhallinen ilta ja Alette istui puisen, punaiseksi maalatun huvimajan suojissa, katsellen ympärilleen avautuvaa kukkamerta ja niiden takana avautuvia hiljaisia katuja. Oli lähes aavemaista, mutta silti tunnelma ei ollut lainkaan pelottava.
Äänettömän aukion rauhan rikkoi yllättäen, kuin tyhjästä ilmestynyt tumma hahmo joka pysähtyi seisomaan puistopenkereen laidalle ja katseli tyttöä vaitonaisesti. Se ei tehnyt elettäkään. Oli jopa mahdotonta nähdä henkilön kasvoja, aivan kuin raskas viitta olisi peittänyt tämän koko olemuksen. Alette silti vilkutti tuolle tuntemattomalle, mutta siinä samassa se jatkoi äänetöntä kävelyään ja katosi yhtä yllättäen kuin oli ilmestytkin. Ainoa mitä tämä jätti jälkeensä oli tunne, että Aleten oli pakko seurata. Syytä tähän hän ei tosin tiennyt, eikä juuri ajatellut.
Oikaisu kukkapenkkien läpi ei tuottanut minkäänlaisia omantunnontuskia. Sillä ei ollut väliä vaikka hän jätti jälkeensä vanan tallattuja kukkia, sillä pian hänen silmänsä osuivat johonkin mikä lojui katukivetyksen päällä. Se näytti lelu-figuurilta. Poimittuaan ukkelin ylös, Alette tutkaili sitä tarkemmin. Se oli noin 30 senttimetriä pitkä farkkuihin ja muoviseen nahkahattu-jäljennökseen puettu metsästäjä lelu. Olisiko tuo mystinen vieras tiputtanut sen tarkoituksella vai mikä oli syy, ettei tytön onnistunut päästämään siitä irti. Sen sijaan Alette lähti nukke kädessä kulkemaan samaan suuntaan kuin tuo vieras. Tiet olivat silti ihan tyhjiä eikö missään näkynyt ristinsielua.
Aikansa kuljettuaan noilla autioilla kaduilla, hänen eteensä osui seinämä joka poikkesi ulkonäöllisesti erittäin voimakkaasti kadun muista rakennuksista. Se oli sinisestä aaltopellistä koottu muuri jonka keskellä oli kulkuväylä. Mutta sen sijaan, että sen läpi olisi nähnyt kadun jatkuvan, Alette ei nähnyt kuin pimeyttä. Ja vaikka tytöllä ei ollut harmainta aavistustakaan mitä vaaroja häntä saattoi odottaa, oli oletettavaa, että löytääkseen etsimänsä hänen oli jatkettava. Puristaen nukkea tiukasti rintaansa vasten, Alette asteli aukosta tyhjyyteen. Hiljaisuus nieli hänet kokonaan.
Kun todellisuus viimein palasi, löysi hän itsensä nuhruisennäköisestä käytävästä, jonka päässä aukeni yhtä ankea huone. Seinät olivat kellastuneet ja pölyinen rispaantunut maali repeili irti seinästä. Lattiat olivat maalihiutaleiden sekä lian peitossa ja ainoa mikä pisti silmään tuossa kurjuudessa oli suuri musta nahkainen nojatuoli tuon huoneen vastakkaisessa päädyssä. Se oli lähes yhtä ikääntynyt kuin itse huone, mutta ihmetystä herätti lähinnä se mikä tuon tuolin päällä lojui. Aluksi vaikutti siltä, että kyse oli oikeasta ihmisestä. Mutta päästyään lähemmäs, Alette tajusi kyseessä olevan vain linnunpelättimen – tai jotain vastaavaa.
Sen sekainen ja likainen oranssin ruskea tukka rehotti kuin heinäkasa ja alta pilkotti kasvojen päälle sidottu side joka peitti täysin vasemman puolen tämän kasvoista. Silmiä sillä ei varsinaisesti ollut, tai sitten ne olivat kiinni ja oli kuin noilla likaisilla kasvoilla olisi pisamia, nenänpäätä myöden.
Suu oli neulottu umpeen paksulla teräslangalla ja päässään sillä oli vanha tummanharmaa huopahattu. Päällään tuolla kurjalla ihmismäisellä luomuksella oli ajassa harmaantunut kauluspaita, kaulassa punainen, epämääräisesti sidottu solmio ja kaiken suojana ruudullinen punaruskeapohjainen kangastakki. Noiden suurten hihojen suojista näkyi luisevat kädet ja pitempiäkin pitemmät nahkaiset sormet. Jaloissaan sillä oli kuluneen mustat housut ja vanhat puhki tallotut nahkasaappaat.
Pelätin istui kumarassa nojatuolilla, kuin se olisi asetettu siihen vuosia aiemmin ja aika oli liannut sen nuhruista olemusta yhä enemmän. Sen kädet makasivat käsinojien päällä ja tuolin oikealla puolella nojasi vanha musta sateenvarjo.
Koska tuo eloton veistos ei vaikuttanut millään lailla vaaralliselta tai uhkaavalta, Alette asteli sen luo luottavaisin mielin. Oli kuin hän olisi säälin sijasta tuntenut valtaa kun nyt vastassa oli puhekyvytön vanha linnunpelätin. Silti hän puristi lelua edelleen kädessään tutkiessaan tätä yhä lähemmin.
”Taisin eksyä.”, hän sanoi hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä. Samalla hän ulottautui ottamaan kiinni tuosta epämääräisestä solmiosta, varmaan aikeenaan solmia se paremmin.
Värähtämättä, pelättimen käsi nousi salamannopeasti ja nappasi vahvan otteen tytön ranteesta. Ote oli niin luja, että Alette ei tajunnut heti mikä säikäytti hänet pahemmin; kipu vai se kun tuo elottomalta vaikuttava esine osoittautuikin eläväksi. Sen pitkät sormet puristivat niin lujaa, että tyttö ei voinut kuin parkaista järkytyksestä.
Siinä samassa sen oikea silmä aukesi ja Alette jäi tuijottamaan jäykkänä tuota sielutonta harmaansinistä silmää, josta ei edes valo heijastanut. Sen sidottu suu vääntyi kieroon hymyyn ja kun Alette yritti rimpuilla irti, pelätin veti häntä yhä tiukemmin puoleensa.
”Aih! Päästä irti!”, hän anoi, tipauttaen vahingossa lelu-figuurin lattialle, yrittäessään saada tätä irrottamaan otteensa.
Mutta pelätin ei osoittanut minkäänlaista halua helpottaa otettaan. Sen hymy paljasti petomaisenterävät hammasrivistöt, jotka jo itsessään olivat merkki, ettei kyseessä ollut tavallinen ihminen saati linnunpelätin. ”Tuhoamme lajisi!”, sen rahiseva ääni sihisi yhteen neulotuista huulista huolimatta.
Lauseen merkitys jäi vähälle kun Alette katsoi pelokkaanhätäisenä ympärilleen, kuultuaan pelättimen puhuvan monikossa. Huoneessa ei silti ollut ketään, joten hän yritti edelleen omin voimin rimpuilla itsensä vapaaksi. Ote ei silti ottanut irrotakseen, ei edes vaikka pelätin viimein nousi vakain askelin ylös seisomaan.
”Lähtölaskenta…”, se huusi, sadistisen ilkkuvasti, eikä hetkeksikään laskenut katsettaan pois uhristaan ”… ihmiskunnan tuhoon…!”
”Ole kiltti!”, Alette anoi.
”Neljä. Kolme.”
”Satutat minua!”
”Kaksi. Yksi.”
Samassa hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Alette tuijotti hyökkääjää sen ainoaan silmään ja näki kuinka tyynet pelottimen kasvot olivat. Hetkeä myöhemmin, se päästi viimein otteensa niin, että Alette oli vähällä kaatua kiskottuaan itseään raivokkaasti irti tämän hyökkääjän kynsistä. Kun hän viimein tajusi päässeensä vapaaksi, hän asteli taaksepäin ja jäi tuijottamaan pelosta jäykkänä tuota ihmismäistä hahmoa, jonka oli vain hetkeä sitten luullut olevan eloton esine. Ja vaikka hyökkääväisyydestä ei ollut enää merkkiäkään pelättimen eleissä, oli sen kasvoilla silti jotain pahaenteistä. Silkkaa pahuutta. Kuin se olisi elänyt satoja vuosia, jonka tuloksena oli vain saastainen olemus ja nuo tummat punertavat silmänaluset. Oli vaikea sanoa mitä sillä oli oikeasti mielessään.
Pelätin suoristi selkänsä, vetäen syvään henkeä ja vilautti lähes näkymättömän hymyn uhrilleen, ikään kuin tyytyväisenä siitä sekasorrosta jonka oli juuri saanut aikaan. Sen enempää ajattelematta, pelätin kääntyi kannoillaan ja nappasi sateenvarjon oikeaan käteensä, pysähtyen hetkeksi nähdessään tytön pudottaman lelufiguurin jalkojensa juuressa. Hän nosti sen ylös ja tutkittuaan sitä hetken, hän kääntyi viimein ympäri ja katsoi kysyvästi tyttöä suoraan silmiin.
”Tänään – olet likainen. Haluat olla kaunis.”, se sanoi, sepittäen edelleen omiaan ”Huomenna – olet saastaa.”
Aleten oli vaikea keksittyä. Oli kuin huone pyörisi hänen ympärillään ja jostain putkahti outo tuntemus kuinka verenhimoinen tämä olento oikeasti oli. Ja mitä enemmän hän pyöritteli asiaa mielessään, sen oudommaksi pelättimen ilme muuttui. Oli kuin hän tuntisi myös kuinka huone värähteli ja pyöri heidän jalkojensa alla.
Aikailematta, pelätin ojensi nuken tyttöä kohti. ”Rauhoitu! Kaadat meidät molemmat ellet lopeta!”, hän vaatimalla vaati. Epävarmuus sen kuin lisääntyi, mutta Alette oli itse jo alkanut tuntea olonsa liian sekavaksi. Pelko haihtui oudon äkkiä kun hän viimein näki edessään ojennettavan nuken.
Kun tila viimein rauhoittui, Alette otti lelun pelättimen kädestä ja oli kuin he molemmat olisivat valmiita aloittamaan uudestaan hieman paremmalla tavalla koko kohtaamisen.
”Pahoittelen, neiti. Olen odottanut täällä vain niin pirun kauan, että taisin innostua liikaa.”, pelätin sanoi hiekkaisen rahisevalla äänellä ”Nimeni on Ruben ja olen tämän tilan tuomari, hallitsija sekä vahtimestari.”
Kuultuaan pelättimen nimen, tyttö huomasi viimein, ettei tämä ollutkaan ihan niin karmaiseva minkä ensivaikutelma oli antanut. Oli totta, että Ruben oli kuin eläväkuollut, kurjan kellarin omistaja, oli hänessä silti jotain viehättävääkin.
Hän hymyili ujosti. ”Olen Alette.”, se tuli hiljaisesti, kuten aina tutustuessaan vieraisiin ”Säikähdin vain niin kovin. Mutta miksi olette täällä oleillut?”
Salakavala virne levisi Rubenin kasvoille kun hän katsoi tyttöä kieroon kulmiensa alta. Hän nosti sateenvarjonsa hartiaa vasten ja levitti vasemman kämmenensä tätä kohti. ”Sinua minä odotin, hölmö.”, pelätin sanoi ja vilautti taas noita teräviä hampaitaan.
”Miksi?”
”Älä kysele tyhmiä.”, Ruben nauroi, asteltuaan tyttöä lähemmäs ja nojautuessaan niin lähelle, että tämä saattoi tuntea pelättimen kalman kalsean hengityksen ihollaan. Hän nosti pitkän luisevan etusormensa tytön leuan alle ja hymyili ”Minulla vain oli sellainen tunne, että olisi suuresti hyödyksi tavata sinut henkilökohtaisesti.”
Joka kerta kun pelätin sanoi jotain, se herätti Aletessa yhä enemmän kysymyksiä. Ja miten joku noin etovan saastainen saattoi silti vaikuttaa niin kiinnostavalta. Kuin koulun paha-poika, jonka kanssa äiti olisi kieltänyt edes puhumasta.
”Tuossa ei nyt ole mitään järkeä.”, tyttö päivitteli ja kurtisti kulmiaan ”Emme ole koskaan ennen tavanneet. Kuka oikein olet?”
Mutta vastaus jonka hän sai, ei tyydyttänyt tai valaissut juuri lainkaan, vaan sen sijaan sumensi hänen koko tietoisuutensa. Pelättimellä ei tuntunut olevan aikomustakaan kertoa koko totuutta.
”Pyydän.”, Ruben sanoi oudon levollisena ”Ei enää kysymyksiä.”, hän nosti kätensä tytön leuan alta tämän otsalle, peittäen osittain tämän näkökentän ”On aika herätä.”

Kaikki oli yhtäkkiä pimeää. Huoneen tunkkainen haju oli poissa ja Aletella kesti aikansa tajuta, että hän makasi edelleen omassa sängyssään. Tuo niin todellisen tuntuinen uni, kuin se olisi jotain joka olisi oikeasti tapahtunut, pysyi edelleen hänen muistissaan epätavallisen vahvasti. Tilanne oli niin epätodellinen, että hänen oli pakko kurottautua sytyttämään pöytälamppu, kootakseen ajatukset ja tietoisuutensa sitä mikä oli totta ja mikä ei.
Hänen vaaleat pitkät hiuksensa roikkuivat osittain silmillä ja jäädessään tuijottamaan herätyskelloa, se näytti vähän jälkeen kuuden aamulla. Raskaan unen jäljiltä oli aika rientänyt ja koko talo oli hiljainen kuin hautausmaa. Vain tuulen humina ikkunan ulkopuolella, seinäkellon tasainen raksutus ja isänsä heikosti kantautuva kuorsaus olivat ainoita ääniä joita hänen ympäriltään kuului.
Alette oli juuri paneutunut kyljelleen makaamaan, kun jokin epätavallinen pisti hänen silmäänsä. Jokin jonka ei kuuluisi olla siinä. Kyllä – hän oli nyt tosiaan hereillä. Vanha nipistys testikin sen todisti. Silti oli epätodellista jäädä tuijottamaan jotain jota ei oikeasti tapahtunut.
Pelko hiipi hänen alitajunnastaan kun hän tajusi, että nuo mustelmat ranteen ympärillä olivat todelliset. Saman ranteen josta Ruben oli tarttunut kiinni.
Sehän oli vain unta?
---

Jatkuu...

ps. Kommenttia saa heittää.
Avatar
Ataxia
Genin
Genin
Viestit: 145
Liittynyt: Pe Heinä 17, 2009 20:17
Paikkakunta: Kerava

Re: REM / K-15

Viesti Kirjoittaja Ataxia »

Tässä luvussa homma menee jo reilusti rankemaan suuntaan.

2.

Ei ollut mikään ihme, ettei Alette enää sen jälkeen saanut nukuttua. Tuo eriskummallisen todentuntuinen uni ei jättänyt häntä rauhaan laisinkaan ja jopa kirjoittaessaan siitä ylös päiväkirjaansa, hän saattoi muistaa kaikki yksityiskohdat, kukkapenkkien lajivalikoimaa myöden. Oli ilmiselvää, että tämän kyseisen unen pakostikin tarkoitti jotain. Mutta mitä se voisi olla jäi vain nyt arvailujen varaan kun hän palautti mieleensä Rubenin koko ulkomuodon.
Mitä tämä linnunpelättimeltä näyttänyt kummajainen oikeastaan salasi vai oliko koko juttu tytön mielikuvituksen tuotetta. Mahdollisesti. Mutta se, että sen luisevasta otteesta jäi jäljet jotka näkyivät jopa Aleten herättyä, sellaiselle hänellä ei ollut minkäänlaista selitystä. Koskaan ennen ei mitään tällaista ollut sattunut.
Kello kulki tuskallisen hitaasti ja seuraavat kolmisen tuntia hän vietti aikaansa internetin ihmeellisessä maailmassa. Ja vaikka hän kuinka yritti etsiä vastauksia kysymyksiinsä, ei yhdelläkään sivustolla ollut tarjota edes vihjeitä.
Perhe alkoi jo heräillä kun Alette oli jo pukenut päällensä. Aamiaispöydässä hän ilmoitti lähinnä ohimennen lähtevänsä käymään kirpputorilla ajankuluksi, eikä kellään ollut mitään vastaan sanomista siihen. Ei etenkään tällaisena tyypillisenä tylsänä lauantai aamuna. Silti koko ajan hän pohti mitä muut ajattelisivat jos he kuulisivat mitä hänelle oli viimeyönä käynyt. Mahtaisivatko uskoa. Olettaisivat varmaan vain, että tyttö oli telonut ranteensa jossain eikä edes muistanut sitä. Se olisi mahdollista, mutta tällä kertaa Alette oli sataprosenttisen varma, ettei kyse voinut olla mistään sellaisesta. Etenkin mustelmien pitkittäiset muodot antoivat jo aihetta epäillä, että unilla tästä pitkäsormisesta pelättimestä oli varmasti osuutensa asiaan. Tai sitten hän oli vain turhan taikauskoinen.

Vähän ennen kello kymmentä olikin jo hyvä aika lähteä ulkosalle. Kireä tammikuinen pakkassää toi oman tunnelmansa ja auttoi Alettea viimein rentoutumaan tuon ahdistavaksi koetun aamun jälkeen ja lähestyessään viimein keskustassa sijaitsevaa kirpputoria, oli olo jo selvästi rauhallisempi. Ja koska kello ei ollut vielä niin paljoa, ei hänen tarvinnut edes kärsiä kovasta tungoksesta. Vain aamuvarhaiset ihmiset, pääasiassa vanhukset olivat ennättäneet paikan päälle ennen häntä. Pöytien kiertely alkoi siis leppoisissa merkeissä, kun ei tarvinnut väistellä muita asiakkaita sen pahemmin.
Ei hän juuri mitään tiettyä etsinyt. Katseli vaatteista jos löytyisi jotain sopivan näköistä ja jossa hinta-laatu suhde oli kohdillaan. Turhan usein näki ylihinnoiteltuja tuotteita, jotka jäivät sen enempää murehtimatta paikalleen. Kirjojen joukossakaan ei löytynyt mitään ehdotonta ja mielenkiintoisia leffojakaan ei sattunut kohdalle. Leluista hän ei juuri piitannut, eikä sen suuremmin kiinnittänyt niihin huomiota, ellei kyseessä ollut jokin erikoisen näköinen yksilö. Mutta ennätettyään puoleen väliin hänen katseensa osui kasaan Barbie-nukkeja. Tai ei sinänsä niihin kaikkiin vaan jotain joka erottui massasta. Jotain tutun näköistä.
Alette taisi lakata hengittämästä hetkeksi kun hän tarttui vapisevin käsin nukkeen. Farkut ja hattu. Se sama nuhruinen hymyilevä naama. Mikä todennäköisyys oli, että hän löytäisi lelun josta oli juuri edellisenä yönä nähnyt unta. Mustelmat ranteessa alkoivat tuntua vähäpätöisiltä – tämän oli pakko olla joku enne. Hyvä tai paha, siitä ei ollut aavistustakaan, mutta samalla tavalla kuin unessa, ei hän kyennyt jostain syystä laskemaan sitä enää käsistään. Ja koska hinta ei ollut paha käytetystä lelusta, marssi hän melkein suoraa päätä kassalle maksaakseen tuotteen. Kassavirkailija ei tuntunut aistivan mitään eriskummallista tytön käytöksessä, mutta Aletella oli vahvasti tunne joka oli kuin hänet olisi riivattu. Aivan kuin Ruben toimisi nyt tuon lelun kautta ja nautiskeli kuinka orjallisesti hänen uhrinsa teki kuten piti.
Ei ollut kaiketi mikään ihme, ettei Alette kotiin päästyään näyttänyt kenellekään perheenjäsenelle mitä oli oikeasti ostanut. Mitä he siitä oikeasti ajattelisivat. Varmaan, että likka leikkisi vielä nukeilla. Valitettava totuus oli, että hänen mielestään kyseisestä löydöstä oli leikki kaukana ja koko päivän Alette vain nuokkui huoneensa yksinäisyydessä, silmäillen nukkea ja miettien mitä tämä kaikki voisi mahdollisesti merkitä. Melkein pelolla hän odotti tulevaa yötä. Kukaties minkälaisia ahdistavia unia hän taas näkisikään. Tunnitkin matelivat eteenpäin niin hitaasti ja oli kuin koko maailma olisi kääntynyt häntä vastaan.
Jopa päivällinen maistui jokseenkin mauttomalta kun apatia oli vallannut tämän nuoren mielen täysin ja jopa hänen äitinsä huomasi kysäistä oliko jokin vialla. Alette vain totesi vaitonaisesti, ettei saanut viimeyönä hyvin unta, mikä oli kyllä osittain valetta. Mutta ei sitä juuri kehtaa kertoa nähneensä painajaista joka painoi edelleen mieltä – eihän hän enää sentään mikään pikkulapsi ollut.
Ilta meni kaikesta huolimatta rauhallisesti ja Alette jopa vaihteenvuoksi vietti aikaa olohuoneessa katsoen televisiota, vaikkei sieltä varsinaisesti tullut mitään mielenkiintoista. Tuntui vain jotenkin järkevämmältä oleilla muiden seurassa eikä murehtia asioita yksinäisyydessä. Ja tuo ajatus osoittautui hyväksi kun ilta olikin jo alkanut hämärtää. Kuten edellisen iltana, alkoi Alettea jälleen väsyttää epätavallisen aikaisin. Hereillä pysyminen väkisin tosin jo sellaisenaan kuulosti erittäin epämukavalta ja jopa typerältä.
Ilta oli vaihtumassa yöksi kun hän viimein kapusi sänkyynsä, turvaan peittojen alle. Viimeinen katsahdus kirpputorilta löydettyyn nukkeen juuri ennen kuin hän sammutti valot, sai tytön toivomaan, että saisi rauhalliset yöunet.
Televisio. Teillä ajavat autot. Tuuli. Tikittävä kello. Alette saattoi tuntea olonsa jo selvästi paremmaksi, etenkin kun nämä vanhat tutut äänet muistuttivat hänelle, että koti oli edelleen oma vanha itsensä.

Aamun valjetessa, ei mieleen muistunut heti mitä unta oli tultu viime yönä nähtyä, mikä itsessään oli positiivista. Aleten olo oli rento ja valkean talvisen kajon tunkeutuessa verhojen väleistä, oli sanoin kuvailemattoman ihanaa, ettei Ruben tai ketään muu hänen kaltainen lurjus ahdistellut häntä tällä kertaa.
Tosin nyt oli edessä sunnuntai. Ja kuten aina ennenkin, oli päivä kuolettavan tylsä, eikä viihde-elektroniikan lisäksi talossa ollut oikein mitään muuta mielenkiintoista minkä kanssa kuluttaa aikaansa. Oli harmi, että viikonloput tulivat ja menivät aina vilauksessa. Maanantait olivat aina yhtä ankea tuuppaus takaisin todellisuuteen. Sen vuoksi ehkä sunnuntainkin viettäminen oli niin tuskallista, koska Alette tunsi jo luissaan sen kurjuuden kun koulunpenkki taas kutsuisi häntä kalman valtakuntaan.
Paras keino välttää pahin masennus oli tehdä mitä hän osasi parhaiten; haaveilla. Etenkin kun viimeöisen unen palaset alkoivat pikkuhiljaa nitoutua yhdeksi sekavaksi ryppääksi – aivan kuten unen kuuluikin. Ennen kun häntä saattoi harmittaa, ettei kokonaisuudella ollut yleensä tarjota mitään selkeää, oli se Rubenin jälkeen ihan miellyttävä kokemus.
Parhaiten hän muisti kohtauksen jossa hän juoksi metsän läpi, huutaen jonkun nimeä. Etsinnässä oli mukana myös saksanpaimenkoira jota Alette käski haukkumaan, jotta kateissa oleva löytyisi.
Samaten hän muisti myös paikan. Se oli kuin tasanko viiden tai kymmenen senttimetriä vedenpinnan alla. Paikoittain veden alta kohosi vanhoja kiven ja raunioiden lohkareita. Mukana oli myös jokin outo demonimainen olento. Sillä oli sinertävä metallinen kasvosuojus pitkillä koiramaisilla kasvoillaan, piikikkäät tummat hiukset sekä risuinen vuohen parta. Olennon epämääräisestä olemuksesta huolimatta, ei se ollut lainkaan pelottava, pikemminkin päinvastoin, rauhoittavaa seuraa. Koko paikka tuntui kuin paha olisi ollut liian kiireinen ahdistellakseen häntä jälleen.
Sen sunnuntaipäivän aikana hän sai rauhassa viimeisteltyä kotitehtävätkin ja saattoi täten vajota loppupäiväksi omiin maailmoihinsa. Paras paikka mitä hän tiesi koko maailmassa. Hänen omat lokeronsa joita ei kukaan muu saisi auki – tai ei ollut ennen saanut. Vaikka tuntuikin vähän kuin Ruben olisi jollain ihmeellä onnistunut murtamaan lukot ja sotkemaan paikat. Mutta mitä enemmän aikaa siitä kului, sen kaukaisemmalta koko kohtaus tuntui. Jopa mustelmat olivat jo kadonneet lähes näkymättömiin, mikä oli sinänsä yhtä outoa kuin se miten ne olivat ilmestyneet. Se silti antoi tunteen, että hän saattoi vain ylireagoida aikaisemmin. Vaikkakin kirjahyllyllä istuva mies-figuuri oli raskas todiste kaikesta siitä hämmennyksestä.
Ei ollut silti mikään ihme, että Aleten tuntema pelko nukkumista kohtaan oli jo hälvennyt ja kun päivä alkoi vaihtua illaksi ja ilta yöksi, hän teki vielä viimehetken tutkimusretkiä sivustoille mistä saattaisi löytyä mitään aiheeseen sopivaa. Tosin hänen kokemalleen saattaisi löytyä paremmin vastauksia kirjoitelmista mitkä käsittelisivät okkultismia. Silti ei hänellä ollut energiaa saati kiinnostusta lähteä etsimään neulaa heinäsuovasta. Olihan hänellä koko pitkä ikänsä aikaa perehtyä asiaan ja kenties tulla vaikka asiantuntijaksi.
Vaikka kuinka tylsältä ajatus tuntuikin, oli kaiketi vain elettävä päivä kerrallaan. Sama päti myös nukuttuihin öihin. Oli kuin hänen innostuksensa aihetta kohtaan olisi vain kasvanut viikonlopun aikana. Sitäkin suuremmalla syyllä oli sangen odotettua päästä taas vaipumaan tilaan jossa mikä vain oli mahdollista. Tilaan jossa hän saattoi kokea seikkailuja mitkä eivät olisi millään mahdollisia todellisuudessa.
Hiljaa hän antoi mielensä vaipua pimeyteen. Taustalla hän saattoi kuulla vielä kellon tikityksen, mutta sekin loittoni yhä kauemmas ja kauemmas.

Leikkaussali. Keltaiset, likaiset kaakeliseinät. Huonosti hoidetut teräaseet välineet levitettynä metallisen kärryn päälle. Se seisoi verellä tahritun istuimen vieressä joka muistutti erehdyttävästi hammaslääkärin tuolia. Tuoli oli väännetty makuuasentoon ja sen päällä lojui pahasti mukiloitu ruumis. Pölyn ja lian harmaannuttama tukka ja alaston naarmuinen vartalo.
Tuota järkyttävää näkyä oli vieressä todistamassa noin kymmenenvuotias pellavapäinen poikalapsi. Hänen siniset silmät eivät värähtäneetkään pois uhrista, edes sen alastomuuden edessä tai kuivuneiden suurten arpien punoittaessa päästä jalkoihin.
Huoneen seinustalla seisoi nainen. Ruskeat hiukset, harmaat silmät ja hyytyneellä verellä tahrittu esiliina joka hädin tuskin suojasi alla olevaa valkoista mekkoa. Hän oli yhtä poissaoleva kuin poikakin ja oli kuin he olisivat molemmat odottaneet epätoivon puuduttaneina jotakuta.
Askeleen äänet eivät juuri kantautuneet saliin, kun yhtäkkiä ovella seisoi mies jonka ulkomuoto oli lähinnä groteski. Saattoi päätellä, että hän ei ollut kuin päältä kolmenkymmenen, mutta ennen aikojaan harmaantuneet hiukset, raskaan tummat silmänaluset sekä vino ryhti jo itsessään vanhensivat häntä huomattavasti.
Miehellä oli päällään vaaleansiniset rikkinäiset farkut, tummansininen kulunut kauluspaita ja mitäänsanomattoman rumat tummat kengät. Kaikkea tätä koristi vielä muta ja veriroiskeet, jotka olivat mitä ilmeisimmin lähtöisin tuolilla makaavasta uhrista. Ja jotain suunnattoman epämiellyttävää tässä miehessä olikin, sillä kumpikaan hänen perheenjäsenistään ei edes yrittänyt vilkaista häneen. He seisoivat paikoillaan kuin sieluttomat patsaat kun mies marssi raskain askelin huoneen poikki, tarttui kärryn päällä lojuneeseen ruosteiseen kirveeseen ja asettui sitten poikansa vastakkaiselle puolelle operointi tuolia.
Ketään perheenjäsenistä ei sanonut mitään. Poika vain tuijotti isänsä puuhia kun tämä asetteli uhrin käden sopivan kauaksi vartalosta. Kuinka kankea eloton ruumis olikaan. Pinttyneen likainen iho antoi juuri ja juuri periksi, miehen taputellessa hauiksen kohdalta, etsien sopivaa kohdetta. Ja kun tuli aika kohottaa kirves – isku kävi nopeasti ja äänettömästi.
Terä oli iskenyt vaivattomasti ihon läpi. Leikannut lihakset poikki ja iskenyt suoraan luuhun. Kirvestä piti hieman kiskoa, jotta sen sai irti. Kun se viimein antoi myöden, avautui haavasta kuollutta lihaa, luunsirpaleita ja paksua kudosnestettä. Hyytynyt veri ei juuri roiskinut ympäristöä, mutta se sai itse avohaavan näyttämään vastenmielisen sairaalta, vaikka itse uhri olikin jo kuollut. Ja ehkä parempi niin.

Alette näki kaiken, muttei tuntenut yhtään mitään tuijottaessaan tuota raakaa silvontaa.
Oli kuin hän olisi tämän jälkeen ajautunut ajassa eteenpäin. Hän löysi itsensä seisomasta jonkin kellarin käytävällä ja tunnelmasta päätellen, kyseessä oli edelleen se sama rakennus kuin tuo hänen aikaisemmin todistama kohtaus.
Pimeys ympäröi hänet ja vaikka tunnelma ei ollut lainkaan miellyttävä, ei hän tuntenut pelkoa, epävarmuutta tai juuri mitään. Hän saattoi vain kuulla käytäviltä epämääräisiä ääniä ja lähti vaistomaisesti niitä kohti. Vastaan tuli pian T-risteys sekä loputon pimeys, vaikka hän silti näki hämärässä valaistuksessa röpelöiset betoniset seinät sekä puuhäkin hänen oikealla puolella.
Äänet lähestyivät ja epätoivoinen itku sen kuin yltyi. Pian hänen ohitse juoksi se sama ruskeahiuksinen nainen, riuhtoen mukanaan pelon kangistamaa pellavapäistä poikaansa. Ja se epätoivon joka naisen silmissä paistoi oli toden tuntuista. Eikä itku juuri vaiennut kun he katosivat nurkan taakse. Oli kuin he eivät olisi edes nähneet Alettea seisomassa siinä.
Raskaat askeleet seurasivat perästä. Ei ollut vaikea arvata kuka oli kyseessä ja pian se sama pahuuden mädättämä harmaa mies ontuikin jo näkösälle. Mutta toisin kuin nainen, hän tosiaan näki tytön seisovan siinä. Hän jäi ihmetyksen ja raivon sokaiseman pelon voittamana seisomaan paikoilleen, tuijottamaan häntä suoraan silmiin. Ja Aleten katsoessa takaisin, hän tajusi heti, että mies oli pahan hengen riivaama. Silti tyttö tunsi, ettei tuosta raakalaisesta ollut mitään vaaraa – kuin mies olisi elävä kuollut tämän edessä, eikä pystyisi edes koskemaan häneen.
Nauru alkoi kummuta ulos Aleten sisuksista. Oli kuin hän olisi jonkin toisen ruumiissa, näki ja kuuli kaiken mitä tämä teki ja kun nauru yltyi yltymistään, Alette näki kuinka sekavana tuo mies alkoi horjua vastakkaista seinämää pitkin, tuijottaen kauhuissaan häntä edelleen.
Eikä miesparka nähnyt kun pimeydestä ja varjoista ilmestyi pitkäkyntiset kourat. Ja kun ne tarrautuivat häneen väkivaltaisesti, nauru lakkasi. Janoten tämän syntisen verta, mies raahattiin voimakkaasti pimeyteen – kunnes tämä katosi näkyvistä. Ja hetkeä myöhemmin nuo autioituneet ja synkät käytävät täyttyivät vertahyytävistä, epätoivoisista tuskanhuudoista. Alette saattoi kuulla kun mies, nainen ja lapsi revittiin jäsen jäseneltä palasiksi, tuoreen veren roiskuessa maahan vuolaana. Hän saattoi kuulla kuinka jänne jänteeltä, he silpoutuivat yhä pienempiin palasiin ja ei aikaakaan kun huudot alkoivat vaieta ja jäljelle jäi vain kalman tuore haju sekä kuoleman hiljainen kutsu.

Hetkeä myöhemmin Alette löysi itsensä kulman takaa pimeydestä. Hän tuijotti tuota järjettömän suurta verilammikkoa, jonka liejussa lojui lapsen, naisen ja miehen ruumiinosia. Hän saattoi nähdä kaiken yksityiskohtaisesti, sisälmyksiä ja luunpalasia myöden. Ja vaikka hän kuinka yritti kääntyä ja lähteä pois, ei hän edelleenkään kyennyt kontrolloimaan omaa itseään.
Vasta kun hän näki ruumiiden takana verellä liatun hahmon, alkoi totuus hahmottua. Aluksi Alette ei tajunnut miksi tämä tyhjällä katseella häntä tuijottava mies oli niin tuttu, kunnes muistot palasivat auttamatta ja hän saattoi tajuta, että tämä oli vain unta. Ja tuo raaka surmaaja hänen edessään oli vain ja ainoastaan se sama linnunpelätin.
Oli kuin tämä olisi nauttinut suuresti tytön epätoivosta. Sen suu vääntyi jälleen siihen samaan kieroon hymyyn, kun hän nosti verellä sotketun sateen hartiaansa vasten.
”En tahdo nähdä!”, Alette vaikeroi ja yritti katseellaan anella lupaa poistua tästä sadistisesta leikistä.
Ruben kohotti vasemman kätensä ja osoitti häntä noilla pitkillä luisevilla sormillaan. ”Mutta näet sen väkisin.”, hänen äänensä rahisi pimeydessä.
Vasta silloin alkoi Alette viimein alitajunnassaan alistua pelättimen tahtoon. Hän ei edelleenkään voinut liikkua, mutta pahin pakokauhu oli yhtäkkiä tiessään. Jäljellä oli vain se hämmennys mikä tästä uudesta suhteesta saattoi syntyä.
”En ymmärrä.”, hän sanoi uupuneena.
Mikään ei muuttunut pelättimen kasvoissa. Se laski päätään ja tuijotti tyttöä kulmansa alta, naama virneessä, selvästi ilahtuneena, että hän alkoi saada tahtonsa viimein läpi. ”Mutta kuulet sen väkisin.”, hän vastasi epämääräisesti.
Joko Alette oli menettänyt kokonaan tahtonsa taistella tai sitten hän oli jäänyt täysin Rubenin lumoihin. Ei edes veriset ruumiinosat enää häirinneet häntä kun hän yritti viimein koota valmiit palaset yhteen.
”Löysin sen nuken.”, hän totesi hiljaa.
Ruben nyökkäsi vakaasti. ”Hyvä.”
”Mitä oikein tapahtuu?”, Alette kysyi eleettömästi.
Jokin tuntui muuttuneen. Pelättimen kasvoilla ei enää paistanut se sama syntinen kierous ja hymykin oli selvästi lämpimämpi kuin ennen.
”On aika herätä.”
Avatar
Francis
Vastarannan kiiski
Vastarannan kiiski
Viestit: 1094
Liittynyt: To Elo 12, 2004 17:43
Paikkakunta: Outlands

Re: REM / K-15

Viesti Kirjoittaja Francis »

Oli luettava tämä kun näin fanart osiossa pelättimen kuvan 8> Odotukset ei menneet hukkaan. Pidin sujuvasta ja selvästä kerronnasta. Viimeisin uni oli ainut hieman sekavempi, tai sitten syytän etten nukkunut kovin ja keskittynyt tarpeeksi ^^;

Yhden kirjoitusvirheen bongasin ainakin. Toisen luvun keskiosalla lukee "Teillä ajavat autot." Muita en huomannut. Pisteitä ja pilkkuja en edes katsonut :D

Tarina alkaa mukavan nopeasti tosiaan, mutta etenee aika vauhdilla. Voisin itse ottaa jännät tapahtumat hitaammassakin tahdissa. En esimerkiksi kauheasti pitänyt siitä, että heti seuraavana päivänä tyttö ravaa ostamaan kirpparilta sen nuken. Myös kuvailua, sellaisia melkein kuin hidastettuja kohtauksia, tykkäisin lukea enemmän.. mutta eihän niitä voi upata sekaan jos ne ei kuulu tyyliisi! :) Ne ratkoisi tarinaan hengähdystaukoja mukavasti..

Tarinan hahmot on hyviä ja toimivia. Ne ovat myös uskottavia käytökseltään ja olemukseltaan, mitä nyt kukin edustaakin tarinassa.

Onko jatkoa tulossa?

EDIT. no höh! Toivossa o hyvä elää :3 Jaksamista kirjoittamiseen, ei se aina ole ihan iisi piisi.
Viimeksi muokannut Francis, To Syys 24, 2009 00:06. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Kuva
Avatar
Ataxia
Genin
Genin
Viestit: 145
Liittynyt: Pe Heinä 17, 2009 20:17
Paikkakunta: Kerava

Re: REM / K-15

Viesti Kirjoittaja Ataxia »

Kiitos, kiitos :3
Yllätyin, että joku täällä oli kuin olikin lukenut tuon XD

Jatkosta on vaikea sanoa.
Ensinnäkin koska suomeksi stoorilla ei ollut juurikaan kysyntää, käänsin koko rotlan englanniksi ja oli tarkoitus jatkaa siitä. Mutta sitten tapahtui niinkin kurjasti, että jotenkin ei enää yhtään innostanut jatkaa. Ainakaan vielä. Hieman harmittaisi jättää kesken, mutta tällä hetkellä vaikuttaa, etten ainakaan ihan heti ole jatkamassa.
Pahoitteluni :p
Vastaa Viestiin